Auta, kiitos, vau

Kolme olennaista rukousta (Basam 2014) Anne Lamott

Kirjan esipuheen kirjoittanut Jaakko Heinimäki kirjoittaa: ”Julkisissa rukoiluhetkissä minua kiusaa se, että rukouksen sanat osoitetaan helposti lähinnä toisille paikalla oleville ihmisille. Silloin puhe vääntyy rukouksen valepukuun käärityksi esitelmäksi.” Sama asia saa myös minut vaivautumaan siinä määrin, että pelkkä sanan rukous mainitseminen, saa ”kuulolaitteeni” putoamaan. Pidin Lamottin ajatuksesta, jonka mukaan rukous sujuu paremmin ilman saarnaaja ja sataa kuorolaista. Rukous ei ole mainospala.

Lamottin kirja on minun makuuni tunteellista marsipaania eli sentimentaalista höttöä. Sen voi antaa anteeksi, koska Lamott vaikuttaa erityisherkältä ihmiseltä, jolla on intensiivisiä hengellisiä tunteita. Onneksi luin kirjan, sillä Lamottin muutamasta huomautuksesta syntyi pari järkevää ajatusta.

 

Pyhis, auta minua!

Lamott kutsuu rukoilemista sydämen viestiksi suurelle mysteerille, jota voi kutsua nimityksellä Pyhis (vertaa hyvis ja pahis). Pyhis voi olla tietty jumala tai mikä tahansa itseä korkeampi voima. Oleellista on, että Pyhis on jotain suurempaa kuin minä itse. Rukous on totuuden sen nöyrää ja tolkukasta myöntämistä, etten (vastoin oletuksiani) olekaan maailman napa ja universumin keskipiste. Rukous, ”Auta minua!”, on omien rajojen ja oman voimattomuuden myöntämistä.

Vaikka oman avuttomuuden myöntäminen on tuskallista, se on samalla vapauttavaa. Myönnän, etten voi pelastaa perheenjäsentä tai naapuria. Urallani on paljon asioita, joihin en voi vaikuttaa. Maailman rauha tai ilmastonmuutoksen torjuminen ei ole yksin käsissäni. Jos ja kun yritän sitkeästi korjata asioita, jotka eivät ole korjattavissa tai omassa vallassa, tulen takertuneeksi toivottomaan yrittämiseen. Mieli täyttyy höpinästä, keho jännittyy, jähmettyy ja lopulta turtuu. Rukous, ”auta minua”, on eräs keino huokaista ja hyväksyä.

Pyhiksen rukoilu eivät ole toiveunta, jos ja kun henkiset kokemukset muuttavat käytöstä: minusta tulee kärsivällisempi, anteliaampi. Tai jos maailmastani tulee suurempi, rikkaampi ja herkempi.  tai jos olen edes hivenen ystävällisempi toisia kohtaan. NLP:n ajatuksin: mikä tahansa uskomus tai mielikuva on totta, jos se johtaa myönteisiin tositoimiin.

 

Rukous pyyntönä

Jos ja kun rukous perustuu Pyhiksen komenteluun, tyyliin: anna mulle tai kaverille nyt heti sitä ja tätä, rukous tietenkin pönkittää itsekeskeistä ja lapsellista kaikkivoipuuden tunnetta. Hybris on ihan kivaa siihen saakka, kunnes Elämä on! Jossain vaiheessa Elämä näyttää todellisen paikkamme universumin, Suomen, asuinpaikkakunnan tai oman kaupunginosan tai oman perheen keisarina – jolla ei ole kaikkia vaatteita.

Koska kuitenkin oikeasti haluamme itsellemme sitä, tätä ja vielä tuota (ja Pyhis hyväksyy pikkumaisuutemme), voimme Annen tavoin käyttää ”jumalalipasta”. Lipas voi olla vaikka koristeltu kenkälaatikko, johon laitetaan paperille kirjoitettu viesti tai pyyntö. Kun lappu on rasiassa, asiasta on helpompi päästää irti. Lappuun voi kirjoittaa pelkästään sen ihmisen nimen, jolle olen vihoissani. Paperille voi panna itseä juuri nyt pyörittävän pakkomielteen. Samalla kun laitat lapun rasiaan, voit puhella Pyhikselle seuraavaan tapaan: ”Pidät itseäsi suurena, joten voitkin hoitaa homma kotiin. Vaikka on minullakin muutama loistava ajatus.” Lopuksi voit sopia itsesi kanssa, että annat asian olla, kunnes saat ”vastauksen”.

Kun päästämme irti ja hyväksymme avuttomuuden, voimme taas hengittää ja rentoutua. Saamme lepoa tunnepyörityksestä – tai ainakin tauon. Kun kätemme ei ole enää kouristuksenomaisessa nyrkissä, voimme tehdä niillä jotain muuta. ”Jumalalippaan” käyttö on yksi tapa sanoa: en jaksa enää yksin. Myönnän tehneeni jo tarpeeksi virheitä. Sähläämisellä olen vain pahentanut tilannetta. Lopuksi voin kuvitella, miten hullunkurisenhämmästynyt ilme nousee Pyhiksen kasvoille. Koska Pyhis tuntee ja tietää meidät, seuraa silmänisku, voittovirnistys ja peukutus.

 

Rukous avautumisena

On kuulemma kolme asiaa, joita ei voi muuttaa: menneisyys, totuus ja minä itse. Parhaimmillaan rukous on totuudellista puhumista Pyhikselle silloinkin, kun olemme läpikatkeria, hulluja ja rikkinäisiä. Rukouksessa tartumme siihen mahdollisuuteen, että kaikesta huolimatta olemme rakastettuja ja valittuja.

Pyhis on sen verran ”kova jätkä” ja niin kaiken nähnyt, ettei meidän tarvitse ainakaan Häntä säästääksemme kaunistella asioita. Meidän ei tarvitse koota itseämme, jotta Pyhis voisi meidät hyväksyä ja nähdä. Pyhis ei perusta brändistämme tai imagostamme. Ja mikä parasta, Hän ei juorua asioistamme kenellekään. Pyhis on siis mitä mainioin avautumisen ja uskoutumisen kohde.

Koska Pyhis kestää vaikka kuinka inhorealistista asiaa, rukous aloittaa rehellisen keskustelun, vaikka ihmisten edessä patsastelisimme kulisseissa tai olisimme jonkin asian suhteen syvällä kaapissa. Voimme sanoa Pyhikselle: ”Olen umpiväsynyt ja äärettömän masentunut. Vihaan sinua juuri nyt ja välttelen visusti kaikkia Sinuun uskovia. Kaikki on täysin toivotonta, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, oletko edes olemassa. Mutta tarvitsen sinun apuasi”.

Rukouksessa sanottu voi olla rehellisintä, mitä olemme koskaan sanoneet – varsinkaan itsellemme. Se on tosiasioiden hyväksymistä. Kun uskallamme näyttäytyä Pyhiksen edessä itsenämme, saatamme avautua muillekin luotetuille.  Myös ”parannuksen” tekeminen voi alkaa, kun voimme nähdä itsemme häpeäverhon läpi.

 

Kiitollisuudesta

Kiiiitooooos on pitkä uloshengitys tai pelkkä huokaisu. Se on irti päästämistä. Muuan nunna kertoi anoneensa jo vuosia, että Jumala poistaisi hänen ahneutensa, kitsautensa ja muut vialliset luonteenpiirteensä. Vuosien jälkeen Jumala vihdoin vastasi nunnalle: ”En aio viedä sinulta mitään pois; sinun on annettava viat minulle”. Nunna ei halunnut antaa mitään ilmaiseksi ja sai pitää ahneutensa. Joskus joudumme rukoilemaan sitä, että tulisimme halukkaiksi luopumaan vioistamme.

Jesuiittaisä Gregory Boyle perusti Homeboy Industries -ohjelman, joka auttaa entisiä jengiläisiä palaamaan yhteiskuntaan. Boyle muistuttaa, että kiitollisuus ei ole ylistävää käsien heiluttelua kristittyjen TV-ohjelmissa. Luulemme, että Jumala toivoisi sitä, koska itse nauttisimme satapäisen yleisön taputuksista ja käsien heilutuksesta. Jumalan käsitys kiitollisuudesta on nähdä meidät keräämässä roskia tai tekemässä vähin äänin auttavaa vapaaehtoistyötä.

 

Vau ja ooh, haltioitumisen ääniä

Vau ja ooh liittyvät sisäänhengitykseen. Polyvagaalinen teoria ja HOT:n Huokaise niksit neuvoo meitä hengittämään nopeasti sisään (ooh) ja hengittämään hitaasti ulos (kiiiiitooooos paaaljooooon uuniversumi).

Äännähdyksen sanotaan olevan peräisin ilmauksesta ”I vow” eli minä vannon.