Auttamisen sovelias keveys

 

Ekumeniikan professori Risto Saarinen muistuttaa, että käytännöllisessä lähimmäisenrakkaudessa (pragma) vallitsee näkymättömiä siteitä niin lahjanannon kuin leikikin (ludus) suuntaan. Vaikka auttaminen on usein hyvinkin vakava asia, ei siteitä anteliaaseen leikkiin ole syytä katkaista. Luottamus ja hyvän mielen säilyttäminen edellyttää tietynlaista huolettomuutta silloinkin, kun autetaan vaikeuksiin tai onnettomuuksiin joutuneita ihmisiä. Auttajan ei omilla toimillaan tule tehdä tilanteesta vakavampaa ja dramattisempaa kuin mitä se jo itsessään on.

Oikeanlainen antaminen ja auttaminen on itse asiassa vaikeaa. Se edellyttää huomattavaa järjen käyttöä ja sosiaalisia taitoja. Yhtäältä auttajan on tarkoin harkittava, kuka todella tarvitsee hänen apuaan ja ketä hän pystyy auttamaan.

Apua toimeenpantaessa auttajan tulee esiintyä huolettomana ja oman panoksensa kätkien. Klassiset vieraanvaraisuuden oppaat korostavat, että vieraanvaraisuuden osoittajan tulee esiintyä ikään kuin hän olisi koko ajan itse saajan asemassa. Näin voidaan välttää tyhjänpäiväinen ja autettavaa loukkaava itsetehostus. Auttajan ei tule sortua mahtipontiseen ja tekopyhään uhrimieleen.

Valtasuhteiden purkaminen on ensisijaisesti auttajan velvollisuus, mutta myös autettavan tulee purkaa ongelmallisia valtasuhteita. Maahan kasvonsa painava kerjäläinen ikään kuin kyseenalaistaa toisen kunnioittamisen perusajatuksen. Tällöin avun kohde pitää yllä sellaisia valtasuhteita, joita tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei tulisi suosia. Kasvojen tulee kohdata.

Anonyymi auttaminen ja pelastaminen voi olla varsin intiimiä. Ajatellaan vaikkapa verenluovutusta.

””

Risto Saarinen: Oppi rakkaudesta (Gaudeamus 2015)