Biologisen psykiatrian historia

 

Emil Kraepelia voidaan pitää biologisen psykiatrian alullepanijana. Hän esitti 1900-luvun alkupuolella, että henkiset ongelmat eivät liity sieluun, mieleen tai muuhun vaikeasti hahmotettavaan ”olioon”, vaan taustalla on aivosairaus tai biologinen vika. Niinpä oli tärkeää löytää diagnoosi, jolloin psykiatria liittyisi paremmin muuhun lääketieteeseen.

Kraeplinin hengessä kehitettiin suuri joukko psykiatrisia hoitoja. Kun ajateltiin, että psyykkinen kärsimys johtui tulehtuneesta ruumiinosasta, häiriö poistuisi leikkaamalla pilaantunut ruumiinosa pois. Potilaalta saatettiin poistaa pelossa hampaat, nielurisat, paksusuoli, perna tai kohtu. Potilaille annettiin hoitona hevosseerumia tai hiilidioksidia, mikä johti koomaan. Mielenterveyshäiriön aiheuttava virus tai sairaus yritettiin nujertaa myös pistämällä potilaaseen syanidia tai laskemalla ruumiinlämpöä, istuttamalla häneen malaria jne.

Kun näistä hoidoista ei ollut tehoa, 1930-luvulla kehitettiin insuliinishokki, joka johti potilaan pariksi tunniksi koomaan ja saamaan kouristuksia. Kouristusten uskottiin parantavan sairauden. Kun 5 %:a potilaista kuoli hoitoon, 1940-luvulla innostuttiin lobotomialeikkauksista. Potilaiden ”rauhoittamismenetelmän” kehittäneelle António Egas Monizille myönnettiin lääketieteen Nobel-palkinto vuonna 1949. Mutta jo muutama vuosikymmen myöhemmin menetelmä kiellettiin potilaille aiheutuneiden vakavien aivovammojen takia. Nykyään viime vuosisadan alkupuolen hoidoista on jäänyt jäljelle vain sähköhoito, jonka teho näyttäisi sekin perustuvan lumeeseen.

Lääkkeiden esiinmarssi 1950-luvulta lähtien antoi psykiatreille painoarvoa niin ideologisesti, ammatillisesti ja taloudellisesti. Koska vain lääkärit voivat antaa diagnooseja ja määrätä psyykenlääkkeitä, psykiatrit pääsivät erottautumaan psykologeista, psykoterapeuteista, sielunpaimenista, avioliitto- ja perheterapeuteista sekä muista terapian tarjoajista, joita alkoi ilmestyä erityisesti 1980-luvulta lähtien.

Jotkut psykiatrian diagnosit todellakin perustuvat tutkittuun tietoon ja biologisiin kokeisiin. Niiden tuottamat kärsimykset ovat peräisin biologiasta. Mutta vaikka taudin syy olisi täysin fyysinen, kärsimyksen kautta voi löytää uusia oivalluksia. Hyvin monessa tapauksessa kärsimyksen syy on psykologinen tai sosiaalinen, mutta näissäkin tapauksissa biologisen psykiatrian ratkaisu kärsimykseen on suoraviivainen: leikataan tai lääkitään ”tauti” pois. Aivan kuin kyseessä olisi tulehtunut umpilisäke.

Mitä tulee henkiseen kärsimykseen ja elämän tarkoituksettomuuden aiheuttamiin tuskiin, biologinen näkemys on tieteen kannalta myytti. Myytti lievittää olemassaolon epävarmuuteen liittyvää ahdistusta. Ihminen tarvitsee myyttejä voidakseen ratkaista kysymyksen siitä, mistä olemme tulleet, mihin olemme menossa, miksi olemme täällä ja niin edelleen. Myytin kehitettyämme voimme keskittyä muihin asioihin.

Biologis-teknokraattinen ajattelutapa on sokea sille, miten uskomukset vaikuttavat päätöksiin. Psykiatrit vain päättivät, että biologiset syyt ja hoidot ovat ensisijaisia. Kuten uskonnolliset johtajat määrittävät synnin rajan, psykiatrit ovat päättäneet, mikä on häiriötä ja mikä on normaalia. Haitalliseksi myytti muuttuu silloin kun alamme pitää sitä faktana. Monia psykiatrian väitteitä ei ole osoitettu tieteellisiksi faktoiksi sen enempää kuin uskonnollisia väitteitä.

”’

Lähteenä James Daviesin kirja Hajalla (2015). Arvio koko kirjasta sivulla Psykiatria hajalla