Finite and Infinite Games

 

New Yorkin yliopistossa uskonnon historiaa opettanut James P. Carse julkaisi vuonna 1986 mielenkiintoisen kirjan Finite and Infinite Games. Päätin suomentaa termin ”finite game” suljetuksi/pikapeliksi ja termin ”infinite game” avoimeksi/ikipeliksi.

Kaikki mukaan tutkimaan yhdessä

Kilpailua tarkoittavan sanan ”compete” juuret ovat sanoissa con (yhdessä) ja petire (etsiä). Kirjan viestinä on, että juuri nyt on aika siirtyä kilvoittelun juurille eli suljetusta ja osaoptimoivasta pudotuspikapelistä avoimeen ja jokaisen huomaansa ottavaan ikipeliin?

Pikapelin ja ikipelin ero

Selvennän pikapelin ja ikipelin eroa esimerkillä tenniksestä. Yksittäinen tennisottelu on pikapeli, jossa pelaajia on yleensä kaksi tai korkeintaan neljä. Peli pelataan standardoidulla kentällä, tietyin säännöin ja tarkoitukseen kehitetyillä välineillä. Vaikka peli olisi kuinka tasainen, pelin loputtua yksi ”lyö” toisen. Tennisturnauksessa on symbolisesti kyse teatraalisesta gladiaattoritaistelusta, jossa kamppaillaan ”elämästä ja kuolemasta”.

Jos ja kun tennistä pelataan ikipelin otteella, pelaamisen ensisijaisena tavoitteena on kunnon kohottaminen tai mielenvirkeyden saavuttaminen. Ikitenniksessäkin pelaaja tekee parhaansa voittaakseen käsillä olevan pikapelin. Silti kumpikin voittaa, jos ja kun pelaajien kunto kohosi pallon perässä juostessa. Ikipelaaja ei pelaa verenmaku suussa. Hän voi antaa toisen ”voittaa” pikapelin, jos se motivoi pelikaveria palaamaan kentälle kuntoa kohottamaan. Ikipelaaja myös varmistaa, että kukaan ei ota vammautumisen tai uupumisen riskiä pikapelivoiton vuoksi.

Osaoptimoinnin ansa

Koska lapsilta ja nuorilta puuttuu pitkä aikaperspektiivi, heitä on luontevaa motivoida ”oikeaan suuntaan ” pikapelien papukaijamerkeillä. Yksilöiden tai ryhmien välinen kilpailu terävöittää toimintaa lyhyellä aikavälillä, mutta kokonaisuuden yhteinen etu voi unohtua säntäilyn tiimellyksessä.

Pikapelin turmiollisuus piilekin osaoptimoinnissa. Esimerkkinä olkoon vaikkapa taannoinen Volkswagenin tapaus. Volkkarin nerokkaat insinöörit ”tohtoroivat” dieselkäyttöisiä autoja näyttämään todellisuutta pienempiä päästöjä, jolloin nämä ”ekoautot” menisivät paremmin kaupaksi. Valitettavasti tämä pikkunäppärä osaoptimointitemppu ei auttanut hidastamaan todellista ongelmaa eli kasvihuoneilmiötä. Lisäksi sinänsä nokkela pikapelitemppu vahingoitti yhtiöin laatumainetta ja loi ison loven sen kukkaroon.

Myös me suomalaiset olemme tottuneet pelaamaan suljettua nollasummapeliä. Yt-neuvotteluista tiedottamisen jälkeen yrityksessä alkaa kaikkien sota kaikkia vastaan. Rikkaat optimoivat verojaan ja työttömät korvauksiaan. Kukaan peräydy piiruakaan, koska kukaan ei halua joutua alistetuksi tai pudotetuksi pelistä pois.

Kaksiteholinssit käyttöön

Yhden ikipelin sisällä on suuri joukko pikapelejä. Tarkoituskeskeisen eli logoterapian hengessä ikipelistä voidaan puhua elämän tarkoituksena tai missiona. Pikapeli liittyy kulloiseenkin tavoitteeseen. Tekemisiään miettivän onkin hyvä selvittää itselleen, ovatko hänen tavoitteensa tarkoituksenmukaisia. Osa pikapeleistä voi tukea elämää suurempaa suuntaa, mutta osa pikapelivoitoista on oikeasti tappioita.

Huipulle pääseminen ei juuri lämmitä, jos tulee kiivenneeksi väärälle vuorelle tai urakehityksen tikkaat nojaavat väärään seinään. Aika ajoin on viisasta pysähtyä miettimään, mitkä pikapelivoitot ovat tärkeitä ja mitkä turneet kannattaa hävitä tai jättää kokonaan pelaamatta.  Luovuttaminen pikapelissä voi tuottaa suuren ikipelivoiton.

Tavoitteiden tarkoituksenmukaisuuden seuraaminen edellyttää kaksiteholinssejä: samalla kun keskitymme tomerasti käsillä olevan pikapeliin, sivusilmällä tulee varmistaa, että peli lisää pitemmällä tähtäimellä kokonaiselinvoimaisuutta.

Kaksiteholinssien käyttö ei tunnu aluksi lainkaan mukavalta, koska ikikauas ja pikalähelle ei voi fokusoida yhtä aikaa. On vaihdettava tiheästi näkökulmaa ja löydettävä sopiva tasapaino päivänpolttavien tekemisten ja pitkäntähtäimen näkymän väliltä.  Pienen totuttelun jälkeen ikipelin ja pikapelin yhtäaikainen seuraaminen alkaa kummasti koukuttaa.

Hengenmies Yrjö Kallinen kaksiteholinssiepämukavuutta osuvasi:Uskomme, että elleivät tavoitteet, päämäärät, voitto ja kunnia kiihota meitä toimintaan, lysähdämme kasaan, vajoamme toimettomuuteen. Ja kas, kun kiihokkeisiin totutettu mieli menettää kiihokkeet, niin juuri noin tapahtuukin. Kuitenkin ihmishengen ylevimmät työt on tunnustetusti suoritettu tehtävän itsensä vuoksi. Luomisen hurmion kykenee kokemaan vain silloin, kun elämän kilpakenttä kiihokkeineen on lakannut häntä häiritsemästä. Eli ruoskan ja porkkanan alla emme saavuta parasta.”

Avoimet ja suljetut pelit

Ikipeliä voi luonnehtia myös avoimeksi peliksi ja pikapeliä suljetuksi nollasummapeliksi. Suljetut pelit ovat hyödyllisiä vakaina aikoina, mutta murroksen aikana tarvitaan avointa peliä ja ajattelua. Esimerkiksi juuri nyt (syksyllä 2015) taloutemme sakkaa, työttömyys on korkealla, pakolaisia tupsahtaa maahan, suurimmat ikäluokat ovat jo eläköityneet ja robotteja ohjelmoidaan tekemään yhä useampia ihmisten aiemmin tekemiä töitä. Suljettua nollasummapeliä pelaamaan tottuneet työmarkkinajärjestöt ovat halvautuneet poteroihinsa. Kansakunta odottaa henkeään pidätellen, kuka joutuu alistumaan ja kuka putoaa seuraavalla pikapelikierroksella.

Avoin ikipeli muistuttaa puutarhaa. Ajan kuluessa kasveja syntyy ja kuolee, mutta peli jatkuu ikuisesti. Vuodenajat vaihtuvat, eikä puutarha ei ole koskaan samanlainen. Porkkanamaa voidaan muuttaa kukkapenkiksi tai päinvastoin. Puutarhurin ei tarvitse elää sääntöjä varten vaan hän voi muuttaa sääntöjä tarpeiden mukaan.

Yhteiskunnan ikipelissä sääntöjä voidaan muuttaa kokonaisuuden etua tukemaan vaikkapa Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian hengessä. Miten kaikki suomalaiset ja myös pakolaiset voivat olla mukana tulevaisuuden Suomessa mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Pitäisikö palkkatyön, vapaaehtoistyön ja eläkkeellä olon rajoja hämärtää? Miten perustulo ja siihen yhdistetty työvelvollisuus toimisivat?

Avoimessa ikipelissä tulevaisuus avautuu koko ajan uutena eikä seuraava askel ole ennakoitavissa. Tarvitaan rauhallista pelottomuutta. Avoimen ikipelin varsinainen riemu piilee jonkin sellaisen aloittamissa, mitä ei voi yksin viedä loppuun. Ikipelaaja pyrkii tekemään fiksuja aloitteita, joita toiset voivat jatkaa. Hän voi olla kuin Raamatun Mooses, joka ponnisteli sitkeästi johtaakseen kansansa luvattuun maahan pääsemättä itse sinne koskaan.

 Avoin ikipelaaja ei saavu koskaan perille, mutta hän huomaa vaihtavansa jatkuvasti paikkaa – olevansa matkalla. Samankaltainen ajatus toistuu Veli-Matti Toivosen ja Totte Vadénin mainiossa kirjassa Matka toisten luo.

Pudotuspelien pirullisuus

On paradoksista, että televisiossa suuren suosion saavuttaneet pikapelit vaativat ryhmän, mutta vain yksi voittaa koko potin eli pelin henkenä on winner takes it all. Big Brother, Idols, Naurun tasapaino ja Selviytyjät perustuvat siihen, että joka jaksossa joku putoaa. Ja onpa yhden kilpailun nimenä suoraan Putous. Vaikka pudotuspeleihin on kudottu huumoria ja kilpailijat ovat jopa kavereita, tausta-ajatuksena on vastustajan nujertaminen tai vähintään petkuttaminen. Tästä tulee mieleen rahamaailman Nallepeli.

Psykologisesti kyseessä on gladiaattoritaistelu, jossa ”tyhjin käsin kotiin lähtevä” pelaaja on ”kuollut” pelaaja. Voittoisakin pikapelaaja menettää ikipelin perspektiivissä elämänsä, koska hän joutuu koko ajan pelaamaan pikapeliä kuviteltua ”putoamista” eli ”kuolemaa” vastaan. Vaikka pikapeliin osallistuminen on vapaaehtoista, voittamisen pakko tekee pelaamisesta totisen pakkomielteen, joka niistää elämästä elämän.

Pudotuspeli myös innoittaa ottamaan ylisuuria riskejä. Esimerkiksi Matti Nykänen saavutti hengenvaarallisilla hypyillään kaikkien aikojen menestyksekkäämmän mäkihyppääjän tittelin. Vaikka mestarin titteli on periaatteessa kuolematon, ennätys on voimassa vain siihen asti kunnes joku panee vielä paremmaksi. Syklisten pikapelien pirullisena koukkuna on, että voitto pitää uusinta säännöllisesti, koska muuten pelaaja voi kadota unohduksiin.

Ulkoisessa ohjannassa

Suljettu pikapeli on ulkoa ohjautuvaa, koska loppujenlopuksi yleisö todentaa voiton. Jos yleisö on sitä mieltä, että korkea asema ja paljon rahaa kuuluvat menestykseen, on pakko olla sekä kaunis, älykäs että rikas, ollakseen ”menestyjä”. Jos sattuu olemaan köyhä, ruma tai tyhmä, on luuseri. Omaehtoinen voitto eli itsensä voittaminen ei riitä. Tyytyväisyys omaan elämään ja omien arvojen mukaan ei riitä menestykseen.

Yksilö kadottaa oman elämänsä eläessään muiden viitoittamaa menestyselämää. Kuin varkain pelaajaa uhraa kaiken voiton eteen, koska ilman voittoa elämä ei ole minkään arvoista. Pikapeli perustuu itsensä tuotteistamiseen ja toisten esineellistämiseen. Jopa seksistä voi tulla viettelypeli, josta pitää saada pisteet kotiin.

Pudotuspeli on työelämässä täydessä käynnissä. Pärjääväkin elää jatkuvan pelon kanssa: ellen taistele joka hetki, putoan työttömien kastiin eli yhteiskunnan roskajoukkoon. Kriisitilanteissa organisaatioissa katoaa loppukin reiluus ja ennustettavuus. Lauri Heikkilä kuvaa ilmiötä Mielilehdessä (3/2015 s.27): ”Valta on näkymätöntä ja säännöt voivat muuttua yhdessä yössä. Ihmiset luokitellaan ja määritellään ns. tieteellisin kriteerien pohjalta, mutta he [työntekijät] eivät voi koskaan tietää mitä ne ovat. Sen pahin puoli on siinä, että sitä vastaan ei voi puolustautua.”

Heikkilä toteaa myös osuvasti, että nykyajan organisaatioissa käytetään pelon ja alistamisen politiikkaa. ”Vallankäyttö on näkymätöntä ja kasvotonta ja kukaan ei tiedä, mitä seuraavalla viikolla tapahtuu.”

Sen sijaan, että muokkaisimme abstraktiomme itsellemme sopivaksi, annamme abstraktion muokata ja hallita meitä. Tosiasiassa pelin sääntöjen tulisi olla ihmistä varten eikä ihmisen sääntöjä varten.

Geeneistä meemeihin

Mieltymys suljettuihin pikapeleihin asustaa geeneissämme. Monissa nisäkäsyhteisöissä alfauros luulee saavansa omakseen kaikki naaraat, vaikka todellisuudessa naaraat kiksauttelevat mielestään mukavien urosten kanssa nurkan takana. Aika-ajoin pidetään turnajaiset, joissa määräytyy lauman uusi nokkimisjärjestys. Eläinmaailmassa suljettu pikapelikierros pelataan samoilla säännöillä kuin edellinen kausi.

Näyttäisi siltä, että varsinkin ihmisurokset ovat mielistyneitä samanlaisina toistuviin suljettuihin pikapelikierroksiin. Vuosi toisensa jälkeen jaksetaan silmä kovana seurata, kuka ajaa tänä vuonna kovinta kyytiä formuloissa. Ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä ikipelin perspektiivistä. Juha Miedon sekunnin sadasosan häviö Ruotsin Thomas Wassbergille vuonna 1974 muistetaan vieläkin. Ehkä pikapelin viehätys on sen turvallisuudentunnetta antavassa ennustettavuudessa.

Vaikka lukkoonlyötyjen tavoitteiden ja sääntöjen puute tekee meidät epävarmaksi, energiaa säästyy, kun meidän ei tarvitse uhrata aikaa ja ajatusta epätarkoituksenmukaisiin pikapeleihin. Syntyy uutta tilaa ja avoimeen mieleen voi putkahtaa yllättävän hyviä vaihtoehtoja.

””

Teksti on artikkeliluonnos, joka ilmestyi Mieli-lehdessä (talvi 4/2015) otsikolla: Millaista peliä!