Kutsumuksen historiaa ja nykypäivää

 

Kutsumus on viitannut aiemmin uskonnolliseen elämään. Keskiaikana ihminen syntyi joko aateliseksi, maaorjaksi, käsityöläiseksi jne. tehden sitä, mitä vanhemmatkin olivat tehneet. Neuvonantajien ja pappien odotettiin elävän selibaatissa, joten he eivät (tai heidän ei ainakaan pitänyt) lisääntyneet. Se oli ainoa työ, johon saattoi saada kutsumuksen. Siihen liittyi pohdiskelua ja oppimista. Mitä enemmän elämänkokemusta, sitä parempia neuvot ovat.

Renesanssin ja kaupunkien keskiluokkien nuosun aikaan ihmiset olivat vapaampia valitsemaan työnsä. Ajatus siitä, että jokaiselle on olemassa vain yksi oikea työ, on verrattain uusi. Se syntyi aikana, jolloin myös uskottiin, että ihmiselle on olemassa vain yksi aviopuoliso. Nykyään kuka tahansa voi saada periaatteessa minkä työn tahansa. Ja keskeinen pohde on, että jokainen ihminen löytää oikean työn.  Herkille sopii tutkijan, teologin, psykoterapeutin, neuvonantajan, taitelijan ja tuomarin hommat. Mutta oli homma mikä tahansa, herkkä hoitaa sitä vähemmän soturimaiseen malliin.

Individuaatio eli yksilöityminen oli Jungin mukaan sitä, että kysyy: miksi minut on tuotu tähän maailmaan. Mikä on minun kutsumukseni ja tieni. Joseph Campbell patistaa kutsumusta etsiviä seuraamaan omaa onnentähteään. Se oli ryhtymistä työhön, joka puhuttelee. Kutsumuksen tie voi tuntua vaikealta mutta oikealta. Kutsumus on siunaus, jos siitä saa oikein palkkaakin. Yksilöityminen vaatii herkkyyttä ja intuitiota, jotta osaa työstää oikeaa asiaa oikealla tavalla.