Helena Telkänranta - Millaista on olla eläin?, e-kirja

Millaista on olla eläin?

Helena Telkänranta (SKS 2015)

 

Tämä eloisasti kirjoitettu kirja eläimiin kohdistuvista tutkimuksista antoi oivalluksia myös siitä, millaista on olla eläin nimeltä ihminen. Varsinkin eläinten kipuun liittyvät tutkimukset olivat koskettavia. Kirjassa keskitytään selkärankaisiin eli nisäkkäisiin, lintuihin, matelijoihin, sammakkoeläimiin ja kaloihin. Lisäksi sivutaan mustekaloja ja hyönteisiä. Seuraavassa olen koonnut psykologiaan painottuvia poimintoja ja omia kommenttejani.

Kivusta ja särystä

Saaliseläinlajeihin kuuluvat loukkaantuneet eläimet pyrkivät käyttäytymään niin normaalisti kuin mahdollista, jottei niiden kipu tai vahingoittuminen herättäisi saalistajan mielenkiintoa. Eläimet eivät esiinny ”muina eläiminä” tietoisesti, vaan ne vain kokevat tarvetta liikkua normaalisti, vaikka se sattuu. Myös kesyt eläimet pitävät sairautensa piilossa viimeiseen asti. [Tunnistan tämän atavistisen piirteen itsessäni. Monikaan ei huomannut kipujani, vaikka joskus olin kivun vuoksi pyörtymisen partaalla.]

Kun sairaus tai vamma ei näy ulospäin, eläintä [tai lasta] ei ymmärretä auttaa. Edes kokenut eläinlääkäri ei välttämättä huomaa eläimen kipua, omistajasta nyt puhumattakaan. Vertailevan kognition tutkimuskeskuksessa professori Outi Vainio & kumppanit lähtivät silmänliikekameran kautta tutkimaan, voisiko kroonista kipua potevat koirat tunnistaa sitä kautta, että ne kiinnittävät katseensa eri kohteisiin kuin terveet.

Tutkija Lynne Sneddon ruiskutti vuonna 2002 kirjolohen huuliin etikkahappoa. Kirjolohi heilutti kiduksiaan kiivaaseen tahtiin eli se alkoi ”läähättää”. Tai se yrittää hangata kirvelyä pois huulistaan akvaarion seiniin tai sorapohjaan. Myös nisäkkäät yrittävät nuolla tai rapsuttaa kipeää kohtaa. Mutta jos kirjolohelle annetaan ennen etikan ruiskuttamista morfiinia, ne puuhailivat akvaariossaan täysin normaalisti. Kokeen perusteella pääteltiin, että myös kalat tuntevat kipua.

Jos ja kun mikään ei auta poistamaan kirvelyä, kirjolohi pysähtyy makaamaan akvaarion pohjalle ja alkaa huojuttaa itseään edestakaisin. Myös Ihminen ja muut nisäkkäät toimivat lysytilassa samalla tavalla, koska hidas heijaaminen tuottaa endorfiineja [vrt. Hetki kultakalana & muut ”nassukieheen” aktivointiharjoitukset].

Vaikka kaikki selkärankaiset pystyvät tuntemaan kipua, esimerkiksi meidän tai kalojen tuntema kipu on luultavasti erilaista. Eläinten tuntema kipu voi olla raaempaa, koska niiden heikommat kivunhallintakyvyt voivat tarkoittaa vähäisempää kykyä sopeutua kipuun ja hallita kivuntunnetta.

Asenne kärsimykseen

Esimerkki ihmisen asenteesta eläinten kärsimystä kohtaan olkoon yleisin tapa laboratoriorottien ja -hiirien lopettamiseen. Eläimet laitetaan ilmatiiviiseen kammioon, jonka sisältämä ilma korvataan vähitellen hiilidioksidilla. Ennen kuin eläimet menettävät tajuntansa, hiilidioksidi aiheuttaa niille tukehtumisen tunteen ja paniikin. Sen aikana eläimet loikkivat pitkin kammion seiniä epätoivoisesti henkeään haukkoen. Tuskattomampia lopetuskaasuja (esim. isoflusaani) olisi olemassa, mutta ne ovat kalliimpia.

Kysymys eläinten [ja pikkulasten] kärsimyksestä on tärkeä. Brittiläinen Jeremy Bentham filosofoi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa: ”Kysymys ei ole siitä, osaavatko ne järkeillä tai osaavatko ne puhua, vaan voivatko ne kärsiä.” [Vertailun vuoksi todettakoon, että ennen vuotta 1970 lääkärit uskoivat yleisesti, että alle 2-vuotias ei tunne kipua, joten lapsi ei tarvinnut leikkausten tai toimenpiteiden yhteydessä puudutusta tai muuta kivunlievitystä. Sitten tehtiin koe, jossa osalle lapsista annettiin leikkausten yhteydessä kivunlievitystä ja osalle ei. Kävi ilmi, että lasten kuolleisuus puolittui kipulääkkeen ansiosta. Nykyään ollaan heräämässä myös eläinten tuntemaan kipuun.]

Huolta ilmassa

Kanadalainen Susan Lingle soitti luonnossa eläville valkohäntäkaurisemolle ja mustahäntäkaurisemoille australianhylkeen, uudenamsterdaminhylkeen, keltavatsamurmelin, kotikissan ja karvayökön (lepakko) poikasten sekä ihmisvauvojen hätääntynyttä ääntelyä. Hätäkutsun kuultuaan kukin emo lähti kulkemaan kohti ääntä, joka käytännössä lähti metsän reunassa olevasta kaiuttimesta. Kun kaurisemoille soitettiin kaiuttimesta muita ääniä, ne eivät vaivautuneet liikkeelle. Nisäkäsmaailmassa myös vieraiden lajien pentujen ahdinko herättää luontaisen auttamistarpeen. Lisäksi oman pennun joutuminen jonkin epäilyttävän kohteeksi ahdistaa emoa enemmän kuin emon itsensä joutuminen samaan vaaraan.

Monet nisäkkäät pystyvät haistamaan toistensa pelon, joten pelko voi tarttua toiseen eläimelle ennestään tuntemattomasta lajikumppanista. Pelon haju valpastuttaa ja voi jopa lamaannuttaa herkimmät yksilöt. Ihmisen hajuaisti saattaa olla muita nisäkkäitä huonompi siksi, että abstraktissa ajattelussa tarvittava aivojen otsalohko valloitti tilaa hajuaivokuorelta. [On kuitenkin mahdollista, että myös ihminen voi kirjaimellisesti, mutta tiedostamattomasti haistaa pelon ilmapiirin.][Vanhan sanonnan mukaan viisas oppii virheistään ja tosi viisas toisten virheistä.] Niin myös eläimet, jotka ovat alemmalla asteikolla laumahierarkiassa. Jopa lohet suhtautuvat varovasti sellaisiin lajitovereihin, jotka ovat käyttäytyneet ikävästi toista lajitoveriaan kohtaan. Tämä oppiminen eri asia kuin toiminnan tarttuminen eli tilanne, jossa yhden kalan pelästyminen vie koko parven mennessään.

Leikin varjolla

Nykyään aletaan jo ymmärtää, että uteliaan innostuksen avulla niin eläin kuin ihminenkin oppii parhaiten. Kivulla, pelolla, tahdon murtamisella ja pakottamisella ei kannata opettaa: kun eläin pelkää, se oppii hitaammin ja näyttää typerämmältä kuin se onkaan. Eli Polyvagaalisen teorian Lekotila putoaa pois. Vain Lekotilassa voi leikkiä.

Leikillä voidaan sanoa olevan seuraavat kriteerit:

  1. Eläimen tekemiset ovat epätäydellinen ja hyödytön versio normaalista käytöksestä. Esimerkiksi saukko liukuu mäkeä alas ja kiipeää rantatörmälle uudelleen laskeakseen taas alas.
  2. Käyttäytymistarve toteutuu eli eläin toimii pakottamatta tai palkitsematta spontaanisti tai toisen aloitteesta. Leikkiminen on lajityypillistä ja hauskaa toimintaa. Vaikkapa saalistaminen on eläimestä hauskaa, vaikka saalista eli ”tulosta” ei tulisikaan.
  3. Eläin käyttäytyy liioitellusti verrattuna tositilanteeseen. Leikkihypyt loikitaan dramaattisen korkeina tai ”puremat” korvataan ammottavan kidan kosketuksilla.
  4. Versioiden muuntelu eli sama asia tehdään yksityiskohtia varioimalla.
  5. Pelko eli taistele/pakene -moodi Tapatila tai kauhusta jähmettyminen eli Lysytila tappaa leikin. Eläin leikki vain turvallisessa ilmapiirissä ja ollessaan terve.

Leikissä on siis oleellista, että sitä ei tehdä vain ”palkan” toivossa vaan siksi, että toiminta itsessään on hauskaa. Eihän eläin luonnossakaan saa saalista jokaisella yrittämällä, mutta mitä monipuolisemmin se leikkisaalistaa, sitä todennäköisemmin se oppii tehokkaaksi saalistajaksi.

Koska ”pyytäminen” on itsessään kivaa, laihiksella oleva kissa tai koira pyytää sinnikkäästi omistajaltaan välipaloja. Ruoan pyytäminen ja kyttääminen on keino pitää aivojen välittäjäainetasot (dopamiini) sopivalla tasolla. Niinpä on viisasta suunnata eläimen huomio johonkin muualle eli lähteä vaikkapa koiran kanssa lenkille, jolloin se saa muuta nuuskittavaa ja kytättävää. Myös joku muu leikki kuin ruoan kerjääminen voi pitää kiloja kurissa.

Jos haluaa sammuttaa huonon tavan (esimerkiksi pöydästä kerjäämisen), satunnainen palkitsemiseen retkahtaminen tekee kerjäämisestä entistäkin sitkeämpää. Myös koiran haukkumisen haukkuminen vain lisää koiran halua ”kommunikoida” lisää. Jos ja kun eläin ei saa sitkeästä kerjäämisestä huolimatta pöydästä muruakaan, se toteaa yritykset turhiksi ja luopuu leikistä.

Pöydästä syöttämisen ”leikki” on aivan eri asia kuin eläimen nälässä pitäminen. On eläinrääkkäystä tuottaa turhaumista pitämällä eläimen ulottuvilla jotain hyvin houkuttelevaa, mitä se ei voi mitenkään saada yrityksistä huolimatta.

Myös väsyessä on leikki kaukana. Alussa pennut leikkivät purkaakseen ylimääräistä energiaa. Temmeltäessään ne väsyvät, jolloin leikkimotivaatio hiipuu. Paini- ja takaa-ajoleikistä kehkeytyykin tappelu, joka on parasta katkaista alkuunsa.

Matelijoilla on samanrakenteinen limbinen järjestelmä kuin nisäkkäillä, mutta sammakoilla ja kaloilla ei ole. Niinpä sammakot syövät yhä uudelleen ruokaa, joka tekee ne sairaaksi, mutta matelijat eivät. [Joskus tuntuu, että jotkut ihmiset eivät opi, että kännistä tule krapula. Johtuuko tämä a) puutteista aivoissa, b) liian pitkästä ajasta syyn ja seurauksen välissä, c) ettei tule seurattua omia tuntemuksia.]

Ylemmät ja alemmat

Ihminen tietysti ajattelee olevansa luomakunnan kruunu, mutta aihetta elvistelyyn ei silti ole. DNA-tutkimusten mukaan ihmisen lähimpiä sukulaisia ovat ihmisapinat, häntäapinat ja puoliapinat. Sitten tulevat kaguaanit ja tupaijat eli vanhalta nimeltään puupäästäiset. Seuraavilta ”sukupuun oksilta” löytyvät jyrsijät ja jäniseläimet. Tästä syystä ihmisen ilmeet makeaan tai kitkerään makuun ovat lähempänä rottaa kuin kissojen ja koirien kuonoja tai hevosen naamaa.

Muutenkin ajatus ylemmistä ja alemmista eläimistä on viime aikoina muuttunut vaikkapa kalojen suhteen. Kun nisäkkäiden, lintujen ja matelijoiden kehitys erkani kaloista, kalat jatkoivat kehittymistään omalla sarallaan. Lintujen, matelijoiden, sammakkoeläinten ja kalojen seksuaalisessa käyttäytymisessä mesotosiinilla ja vasotosiinilla on sama rooli kuin nisäkkäiden oksitosiinilla ja vasopressiinillä. Niiden kemialliset koostumukset ovat lähes samoja.

Vaikka sammakoilla ja kaloilla ei ole mantelitumaketta, niille on kehittynyt toisenlaisia rakenteita toteuttamaan samoja toimintoja. Näin ne osaavat lähestyä hyvää oloa tuottavaa kohdetta ja ne pyrkivät välttämään ikäviä oloja tuottavia asioita.

Tietoisuuden tasot

Tietoisuutta on totuttu pitämään eräänä ylemmän ja alemman kriteerinä. Tietoisuudessa voidaan katsoa olevan eri tasoja.

  1. Tajuisuus tai tunnetietoisuus merkitsee, että jokin tuntuu hyvältä tai pahalta.
  2. Kognitiivinen tietoisuus eli pääsytietoisuus mahdollistaa kokemusten käsittelyn ja johtopäätösten tekemisen.
  3. Itsetietoisuus merkitsee kykyä ymmärtää oma erillisyys. Tämä jo monella pikkulapsella esiintyvä kyky sisältää taidon tarkastella itseään ikään kuin ulkopuolelta.
  4. Metakognitio eli tietoisuus tietoisuudesta vaatii kykyä ajatella omaa ajatteluaan. Omaa ajatteluaan tarkastellessa voi ymmärtää sen mahdollisuuden, että myös itse voi olla väärässä. Siihen liittyy taito arvioida, kuinka varmoja omat tiedot ovat. Eläinten metakognitiota tutkitaan selvittämällä, tietääkö se, minkä verran se tietää.

Yllättävää kyllä esimerkiksi korpeilla on havaittu kykyä mielen teoriaan. Tämä on osoitettu kokeessa, jossa korppi näki kahden juustopalan piilottamisen. Koekorppina ollut korppi näki tilanteen, jossa yksi piilotettiin paikkaan, joka oli lajitoverilta piilossa. Koekorppi näki, että ”kilpaileva korppi” näki mihin toinen juustopala kätkettiin. Molemmat juustokätköt nähnyt korppi ryntäsi ensin sille juustokätkölle, josta toinenkin korppi tiesi. Vasta sitten se lehahti sellaiselle kätkölle, jonka vain se itse oli nähnyt. Koska korppi käytti hyväkseen tietoa toisen tietämättömyydestä jättääkseen kaverin kokonaan ilman juustoa, korppia ei voi kehua kovin reiluksi kaveriksi.

Norsut ja delfiinit selviävät peilitestissä ja ne kykenevät näkemään pulaan joutuneen lajitoverin ahdingon tämän näkökulmasta. Toisen näkökulmaan asettuminen auttaa auttamaan tehokkaasti. Myös papukaijat ja tietenkin ihmisapinat ovat tarpeeksi älykkäitä ollakseen varsin korkealla tietoisuuden portailla.

Joskus olemme taipuvaisia yliarvioimaan eläinten kyvyt. Vaadimme kotikissalta tai koiralta samaa kuin itseltämme eli mahdottomia. Kosto, mielenosoitus, häpeä, syyllisyys ja pahantahtoisuus ja muut vastaavat aikeet ovat yhdistelmiä tunteista ja abstrakteista ajatuksista. Esimerkiksi kosto tai toisten tunteiden manipulointi onnistuvat vain, jos aivoissa on erittäin suuri otsalohko. Jopa ihmisapinat ovat tässä suhteessa vain suuria lapsia. Niinpä aina, kun kuvittelemme eläimen tuntevan häpeää tai hautovan kostoa, kannattaa ryhtyä etsimään käytöksen syytä jostain yksinkertaisemmasta. Kuten siitä, että eläin pelkää tai se ei ymmärrä, mitä siltä odotetaan.

Jos näissä poiminnoissa oli mielenkiintoisia juttuja, kannattaa lukea koko kirja. Itse jään innolla odottamaan Helenan kirjan tekeillä olevaa jatko-osaa.

Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea myös muistiinpanoni kirjasta Papukaijan koulutuksen perusteet