Pelon hinta (2014) Henkka Hyppönen

Yleisluonnehdinta:

Kirjan ehdoton vahvuus on työelämästä otetut esimerkit, jotka antavat verevää lihaa teorialuiden päälle. Keskeisenä viestinä on, että koska pelko lamauttaa suhteellisuudentajun ja luovuuden, pelolla on ainakin tietotyöorganisaation selviytymisen kannalta huikea hinta. Pelottelu toimii vain tilanteissa, joissa ihmiset halutaan ajaa ennalta määrättyyn suuntaan; tyyliin lähtemään sotaan, joka on jo julistettu.

Oivallisin oivallus on se, että pelko ei ole vain peloteltujen ongelma vaan loppujen lopuksi pelottelijan ongelma, koska pelolla hallitseminen tuhoaa luottamuksen ja organisaation toimintakyvyn. Johtajan on syytä kysyä: kuka minä olen, jos ympärillä olevien ihmisten silmät ovat yhtä pelokkaat kuin ajovaloihin eksyneellä Bambilla. Riippuen persoonallisuudesta, ihmiset ottavat peloissaan liian suuria riskejä tai epäonnistumisen pelon vuoksi ei uskalleta tehdä päätöksiä ollenkaan. Juuri päättämättömyys voi olla se kohtalokkain päätös.

Organisaatiossa kannattaa panostaa turvallisen tilan rakentamiseen, poistaa turhat ja häpeää tuottavat panokset. Organisaation ulkopuolella ja arkisessa toiminnassa riittää aivan tarpeeksi jännitettävää. Myös keskittyminen siihen, mihin voi itse vaikuttaa, vähentää pelon hintaa. Turvallinen ilmapiiri luo tilaa avoimuudelle ja uuden kokeilemiselle.

Myös koko yhteiskunta maksaa korkeaa pelon hintaa (tai oikeastaan verotuloja jää saamatta), koska kyvykkäät ihmiset eivät uskalla ryhtyä konkurssipelon vuoksi yrittäjiksi. Koska vain osa yrityksistä säilyy hengissä, pohjoismainen systeemi, jossa yrittäjä vastaa veloistaan kuolemaan asti, on turhan karu ympäristö. Rapakon takana riskirahoittajat ovat kiinnostuneita sarjayrittäjistä, joilla on konkurssi ja sitä kautta kokemusta takana.

Menettämisen pelko on este uuden kokeilulle ja omannäköisen elämän elämiselle. Pelko lievittyy, kun muistamme, että viimeistään kuolemassa on luovuttava maineesta, työpaikasta, omaisuudesta ja läheisistä. Jos näistä aarteista on joka tapauksessa pakko luopua, miksi niitä ei voi riskeerata saman tien? Jos pitää näitä asioita omaisuutenaan, joutuu elämään jatkuvassa menettämisen pelossa. Ja siten menettää varsinaisen elämänsä.

Seuraavassa muutamia ainakin minulle uusia hyviä juttuja

 

Rohkeusalue sgACC

Uri Nili ja Yadin Dudai (2010) tutkivat rohkeutta. 39 voimakkaasti käärmepelkoista koehenkilöä asetettiin fMRI laitteen sisään. Heidän vieressään oli liukuhihna, jonka avulla nämä pelokkaat saattoivat vetää vaaratonta 150 senttistä viljakäärmettä lähimmillään 20 cm etäisyydelle päästään. Kuten arvata saattaa, jokaisen mantelitumake alkoi loistaa jo silkasta ajatuksesta.

Seuraavassa vaiheessa koehenkilöä pyydettiin siirtämään käärmettä lähemmäs päätä. Niillä, jotka todella vetivät käärmettä rohkeasti kohti päätään, oli aivotoimintaa aivokuoren otsan puoleisessa pihtipoimun subgenual alueella josta käytetään merkintää sgACC.  Kohta aktivoitui voimakkaasti, kun koehenkilöt käyttäytyvät rohkeasti. Ihminen siis voittaa pelkonsa, jos sgACC:n aktiivisuus säilyy korkeana. Tehtävän väliin jättäneillä mantelitumake kävi kuumana ja iho puski hikeä, mutta heillä sgACC pysyi kylmänä.

Ajatusten, tunteiden ja elimistön toimintaan sisältyi mielenkiintoinen ristiriita. Koehenkilöt, joiden tahdosta riippumaton hermosto ei enää pelännyt hengen menettämisestä (mitattiin ihon hikoilusta), pystyivät vetämään käärmettä lähemmäs, vaikka he tietoisesti tunsivat pelkäävänsä käärmettä. Toinen lähestymiseen kyennyt ryhmä olivat ne, jotka eivät tietoisesti pelänneet, mutta tahdosta riippumaton hermosto kävi kierroksella ja kädet hikosivat. Sen sijaan ne, joiden sekä autonominen hermosto että tietoinen mieli osoittivat pelkoa, eivät olleet vielä kypsiä vetämään käärmettä lähemmäs.

Johtopäätös: Mikäli tietää, kohteen olevan oikeasti ”hengenvaaraton”, pelottavalta tuntuvaa kohdetta kannattaa lähestyä kädet hikisenä ja sydän pamppaillen sekä tietysti varovasti ja asteittain.  Itseään tai toista ei kuitenkaan kannata pakottaa pelkoa kohti. Jos autonominen pelkoreaktio saa lähestymisessä yliotteen, fobia vain voimistuu ja järjetön pelko junttautuu yhä syvemmälle psyykeen. Altistusta tulee annostella kuin anopille arsenikkia.

 

Paineen alla harjoitteleminen

Chicagon yliopiston psykologian professori Sian Beilock esittelee kirjassaan Choke esimerkkejä siitä, miten paineen alla harjoittelu parantaa suoritusta. Jos harjoituksen aikana taustalla ei ole sopivaa painetta, tositoimien aiheuttama lisäpaine voi lukkiuttaa eli viedä meidät ”sähläysalueelle” ja johtaa sitä kautta alisuoriutumiseen.

Sopivaa ja suorastaan stimuloivaa painetta voidaan saada harjoitukseen vaikkapa leikkisän kilpailun muodossa. Hyppönen kertoo järjestäneensä harjoitustilanteita, joissa lisäpaineena ovat tv-kamerat, jotka ne eivät todellisuudessa nauhoita. Neuvotteluun valmistautuessa kollegat voivat toimia paholaisen asianajajana eli esittää vastapuolelta todennäköisesti tulevia väitteitä ja haasteita. Raaka pelko tai sosiaalisen aseman menettämisen uhka ylivirittävät liikaa, mistä seuraa suorituksen romahdus ja huomattava ”älykkyysosamäärän” eli järkevyyden lasku.

Amatöörien ja huippugolffareiden ero näkyy aivoissa niin, että amatööreillä pelkoon ja huoleen liittyvät aivoalueet aktivoituvat. Ammattilaisten aivot aktivoituvat tehtävän suorittamiseen tarvittavien aivoalueiden osalta.

Loppupeleissä kyvykkyys on se suoritustaso, johon ihminen kykenee tositilanteissa. Paineen alla harjoittelulla on kaksinainen tehtävä: toinen on tehtävän automatisoituminen sekä epäonnistumisen pelon poisherkistäminen. Toisaalta, jos osaaminen on ns. selkäytimessä, syntynyt varmuus kuihduttaa pelon. Voi olla niinkin, että oppimisen tuoksinassa on tullut jo mokattua monumentaalisesti. Kun elävän elämän kautta oppii, että edes isoon mokaan oikeasti kuole, voi aivan rauhassa keskittyä varsinaiseen tekemiseen.

 

Virheherkät

Helsingin yliopiston käyttäytymistieteen professori Markku Niemivirta on tutkinut epäonnistumisen aiheuttamia fysiologisia reaktioita laboratoriossa. Epäonnistuminen harmittaa kaikkia, mutta Niemivirtaa kuitenkin kiinnosti erityisesti se, eroavatko epäonnistumista todella paljon pelkäävien reaktiot niiden reaktioista, joiden epäonnistumisen pelko on lähempänä ”ihan sama” -asennetta.

Ryhmien erot näkyivät selvästi autonomisissa reaktioissa. Virheherkät reagoivat voimakkaammin. Myös verbaalinen vaste ”vittu” höystettynä irvistyksellä ja otsan kurtistuksella kuului virheisiin voimakkaasti reagoivien ilmaisuihin. Itse asiassa virheen harmittelu kestää virheherkillä niin pitkään, että virheiden korjaamismahdollisuuden käyttämiseen ei jää aikaa. Virheisiin maltillisemmin suhtautuvat eivät virheen sattuessa kiroile tai ähki. Myös EEG ja autonominen hermosto reagoi virheisiin maltillisesti. Niinpä maltilliset olisivat ehtineet korjata virheen, mutta korjailu ei heitä kiinnostanut.

Mielenkiintoista on, että kumpikin porukka teki yhtä paljon virheitä, mutta virheherkät maksavat virheistään suuremman emotionaalisen hinnan. Virheiden pelkääminen on raskasta ja tuntuu kurjalta. Siksi virheherkät luovuttavat helpommin. He alkavat kartella haastavia tehtäviä ja ympäristöjä. Kun eivät osallistu (ja epäonnistu) he eivät saa harjoitusta. Pitemmän päälle he suoriutuvat huonommin tehtävistä, joiden suhteen heillä on jo etukäteen ankeat odotukset. Kaikki eivät luovuta ja ovat esim. luokan ”hikipinkoja”. Koska menestys vaatii sisikunnan kannalta liian kovan hinnan, virheherkät ovat niitä kympin oppilaita, jotka itserankaisun kautta ajautuvat lopulta alisuoriutujiksi. Tämä ei ole kenenkään etu.

Niemivirran mukaan reaktiomallin määräytyminen näyttää olevan geneettistä eikä reaktiota voi estää. Lisäksi virheherkät ovat introvertteja, mikä panee minut uumoilemaan virheherkkyyden kytkeytymistä Elaine Aronin ajatukseen erityisherkkyydestä. Onneksi altistamisella ja järkevällä asennoitumisella virheherkkyyden pitempiaikaisia vaikutuksia voidaan lievittää. Pienin askelin tapahtuvan harjoituksen kautta kokemus virheiden tekeminen voi muuttua jopa mielenkiintoiseksi kokemukseksi.

 

Mielenkiintoisia kirjavinkkejä

Seven basic plots (2004) Christopher Booker kertoo universaaleista tarinatyypeistä: hirviön voittaminen, ryysyistä rikkauksiin, löytöretki, matka ja paluu, uudelleen syntyminen, tragedia ja komedia.

The wisdom of psychopaths (?) Kevin Dutton. Psykopaateilla on luja luonne ja pettämätön keskittymiskyky. He osaavat hurmata ja olla välittämättä häiriötekijöistä. He ovat säälimättömiä ja pelottomia, joten he säilyttävät toimintakykynsä äärimmäisissä olosuhteissa.