Hajalla. Onneton totuus psykiatrian nykytilasta

James Davies (Basam Books 2015)
Alkuteoksen nimi on suomennettua osuvampi eli Cracked: Why psychiatry is doing more harm than good.

Psykiatri Ben Furman kiteyttää kirjan suomennoksen esipuheessa teoksen sisällön oivallisesti: psykiatrian historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäisiä kädenvääntöjä sekä haitallisia ja jopa julmia hoitokeinoja. Katso tarkemmin Biologisen psykiatrian historiaa

James Davies on antropologi, joten hän tarkastelee psykiatriaa uskomusliikkeenä, ellei peräti kulttina, johon opiskelijat sosiaalistetaan. Daviesin teos on oivaa jatkoluettavaa Petteri Pietikäisen kirjalle Hulluuden historia. Daviesin kirja muistuttaa jossain määrin salapoliisiromaania, koska Davies haastattelee alan keskeisiä toimijoita. Tätä kautta hän saa selville, miten päätelmiin on päädytty.

Tarinan suurin konna näyttäisi Daviesin mielestä olevan ”Big Pharma” eli lääketeollisuus, joka rahan kiilto silmissä houkuttelee lääkäreitä syötättämään inhimillisen kärsimyksen lievittämisen kannalta hyödyttömiä mutta runsaasti sivuvaikutuksia aiheuttavia lääkkeitä.

Ben Furman toteaakin osuvasti: ”Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ilman diagnoosia ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen.”  Somaattisten sairauksien puolella on paikallaan, että yhteiskunnan kustantamaa hoitoa saa vain diagnoosin perusteella. Psyykkisen kärsimyksen osalta tilanne on toinen, koska psykiatrisista diagnooseista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Psykiatriset diagnoosit

Diagnoosien kyseenalaistaminen lähti vauhdilla liikkelle, kun David Rosenhan johti kuuluisan valepotilaskokeen 1970-luvun alkupuolella. Kokeen innoittamana tehdyt selvitykset asettivat psykiatrian kyvyn erotella psyykkisesti sairaat terveistä vähintäänkin kyseenalaiseksi. Työn helpottamiseksi ja uskottavuuden parantamiseksi luotiin DSM eli psykiatrinen diagnoosiluokitus. Koska DSM luetteloi ja kuvaa erilaisia henkisen kärsimylsen luokkia, viestittävä kuvaus pulman luonteesta saattoi parantua.

Daviesin kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin osa on kuvaus Robert Spitzerin johtaman ryhmän työskentelystä. Lyhyesti luonnehtien diagnoosiluokitus syntyi huutoäänestystä muistuttavan prosessin kautta. Äänestäminen ei ole tiedettä vaan kulttuuria. Pulmana on, että psyykkistä diagnoosia voi vain hyvin harvoin perustaa verikokeisiin tai muihin objektiivisesti havaittaviin merkkeihin.

Mielenterveyteen liittyvät pulmat eivät odota ”löydetyksi tulemistaan”, kuten vaikkapa molekyylit tai bakteerit. Siksi diagnoosiluokitus ei anna viitettä siitä, miten kärsimystä tulisi lievittää ja/tai mistä kärsimys johtuu. Psykiatriset diagnoosit olisikin nähtävä ikään kuin tähtikuvioina, joita ihmiset ovat eri aikoina hahmotelleet tähtitaivaalta. Diagnoosi on parhaimmillaan valistunut arvaus ja pahimmassa tapauksessa pimeässä hapuilua.

Luokituksen kehittäjät eli Spitzer ja kumppanit toki ymmärtävät luokituksen rajoitukset, mutta suuren yleisön keskuudessa esimerkiksi traumaperäinen stressireaktio, vakava masennustila, sosiaalisten tilanteiden pelko tai epävakaa persoonallisuus alettiin mieltää yhtä todellisiksi sairauksiksi kuin nielurisatulehdus, vyöruusu tai flunssa.

Mielenterveyspulmien lisääntyminen ja ”laajentuminen”

Jokaisessa kulttuurissa on hyväksyttyjen oireitten varasto, josta yhteisön jäsenet voivat tiedostamattaan valita, mikä on sopiva tapa ilmentää ahdinkoa. Yhtenä aikana se oli hysteria, nykyään anoreksia tai bulimia, paniikkihäiriö tms. Vallitsevan oirevarannon ulkopuolella olevia oireita ei ilmaista. Siksi jotkut oireet ovat yleisiä yhdessä kulttuurissa, mutta niitä ei esiinny lainkaan toisessa. Osin tämä johtuu siitä, että kun jokin diagnoosi ilmaantuu luokitukseen, sitä aletaan tutkia. Ja mitä tutkitaan, sitä myös löydetään.

Psyykkisesti sairaita oli 1900-luvun alussa vain yksi tuhannesta, 1950-luvulla heitä on yksi sadasta, mutta nykyään joka neljännellä on jokin psyykkinen diagnoosi.  On myös huomattu, että jonkin häiriön lisääminen tautiluokitukseen on omiaan lisäämään sen määrää. Umpisuolentulehdukset eivät lisäänny, vaikka niistä puhutaan, mutta vaikkapa syömishäiriöt voivat lisääntyä, koska sitä kautta ihmiset saavat soveliaan väylän ilmaista ahdinkoaan.

Koska tyytymättömyys on kapitalistisen kulttuurin elinehto, masennus voi lisääntyä, jos ihmisiä opetetaan määrittelemään kokemansa henkinen ahdinko sairastamiseen liittyvin termein. Kapitalistisessa yhteiskunnassa lääkkeet ja psykoterapia ovat tuotteistaneet ratkaisut, joita sitten myydään ihmisille. Esimerkiksi Japanissa ei ollut ennen vuotta 2004 lainkaan masennusta. Mutta kun tiedotusvälineissä julistettiin, että kärsimys saattaa olla sairautta ja että ”energian vuotaminen” on kuin nenän vuotaminen, joka saadaan kuriin lääkkeillä, masennus lisääntyi räjähdysmäisesti.

Ihannetapauksessa psykiatrian tulisi olla biopsykososiaalista. Sosiaalinen ulottuvuus näyttää kuitenkin pudonneen psykiatriasta jo aikoja sitten ja psykologinen ulottuvuus on enää heikosti kiinni. Niinpä jäljelle jää jäljelle ”biobiobio-malli” eli käytännössä lääkkeet. Biolääketieteellinen malli muistuttaa teknologista mallia, joka soveltuu erinomaisesti koneiden ja tavaroiden tuotantoon. Inhimillisten ongelmien mieltäminen sairauksiksi ei paranna elämän laatua.

Psykiatriaa ei voi opettaa samalla tavalla kuin vaikkapa keuhkosairauksien hoitoa. Ahdingossa olevien tukemiseen on lisättävä yhteisöllistä osallistumista sekä kaikkea sitä, mikä antaa elämään päämäärän, tarkoituksen, rohkeutta sekä ymmärryksen. Meidän on kumottava kulttuurilliset uskomuksemme sekä rikastettava elämää hengellisillä, uskonnollisilla ja humanistisilla merkityksillä.

Davies kehuu monessa kohtaa suomalaista Keroputaan mallia.

Lääkkeistä ja lumeesta

Daviesin mielestä oikeastaan kaikki psyykenlääkkeet, mutta erityisesti masennuslääkkeet ovat turhia tai pahasta. Käsitystä lääkkeiden eduista on edistänyt se, että lääkkeen tepsivyyden kannalta kielteiset tutkimukset on jätetty julkaisematta tai tuloksia on ”tohtoroitu” jollain muulla tavalla.

Masennuslääkkeet, terapia ja lume vaikuttavat kukin yhtä hyvin. Ja sitä paremmin, mitä enemmän potilas uskoi sen auttavan. Sokeripilleri vaikuttaa 40 % paremmin, jos sen määrää lääkäri. Punaiset pillerit vaikuttavat aktivoivasti ja siniset rauhoittavasti. Lähes 80 % rauhoittavista lääkkeistä on vihreitä, violetteja tai sinisiä, mutta masennuslääkkeistä vain 5 %. Tuotemerkillä varustettu sokeripilleri vaikuttaa 20 % paremmin tehokkaammin kuin tuotemerkitön.

Daviesin viesti on, että jos masennuslääkkeistä ei ole lumetta enemmän hyötyä ja niistä on kuitenkin haittaa ja kulunkia, miksi niitä kannattaisi syödä. Toisaalta, jos potilas ja lääkäri uskovat niiden tehoon, ne auttavat. [Richard Bandler sanoi jo 1980-luvulla, että kannattaisi kehittää megaplacebopilleri, jonka sitten antaisi potilaan kannalta mahdollisimman uskottava taho.]

Medikalisoitumisen vaarana on, että hoidoksi mielletään liian helposti vain lääke. Mielenterveyden hoidossa tärkeintä ei ole diagnosointi ja lääkkeen määrääminen vaan suhteen luominen ahdistuneeseen ihmiseen. Näin saadaan pulmasta parempi näkemys, minkä jälkeen on mahdollista laatia yksilöllinen hoitosuunnitelma, joka toki voi sisältää lääkkeitä. Otteen tulisi olla aina biopsykososiaalinen.

Potilaan roolissa

Heti, kun yksilölle on diagnosoitu depressio, ahdistuneisuushäiriö tai tarkkaavaisuushäiriö, hän tulee alkaa esittää sosiaalisessa näytelmässä potilaan roolia. Diagnoosin hyväksyessään ihminen tulee solmineeksi sosiaalisen sopimuksen, jossa hänet on asemoitu psykiatrisesta vallanpitäjistä riippuvaiseksi. Sen jälkeen ei parane ajatella olevansa normaaliin elämään osallistuva terve ihminen, joka hallitsee omaa kohtaloaan. Potilaalla on psykiatrinen sairaus, joka on (määritelmän mukaan) lamauttanut hänen harkinta- ja hallintakykynsä.

On olemassa maailmanlaajuisia kampanjoita, joissa pyritään viestimään, että mielenterveyspulmat ovat samanlaisia kuin somaattiset sairaudet eikä mielenterveyspulmista kärsiviä tule tämän vuoksi syrjiä. Voi kuitenkin olla, että mielen pulmien biologisointi toimiikin tätä tavoitetta vastaan. Metsään mennään myös silloin, kun diagnoosi asetetaan ottamatta huomioon ”potilaan” elinoloja tai sosiaalista ympäristöä. ”Kummallinen” käytös voi näet olla normaali reaktio mielettömään tilanteeseen.

Toisaalta diagnoosi antaa kärsimykselle nimen ja antaa lupauksen tulossa olevasta avusta aj tuesta. Kärsimys otetaan vakavasti ja sitä pyritään lievittämään ja/tai sen kanssa opetellaan elämään. Biologinen myytti auttaa muita ymmärtämään, että sairas ei ole vastuussa omasta kärsimyksestään. Jotkut ”potilaat” samaistuvat diagnoosiinsa niin syvästi, että he julistavat sen heti jokaiselle uudelle tuttavuudelle, mikä voi aiheuttaa torjuntaa.

Kampanjoista huolimatta psykiatriset diagnoosit vielä leimaavat ja ovat omiaan eristämään ”potilaan” yhteisöstä, mikä tekee ”potilaan ” riippuvaisemmaksi ”ammattiavusta”. Auburnin yliopistossa tehdyssä sosiaalipsykologisessa kokeessa pahaa-aavistamattomat koehenkilöt eli ”opettajat” joutuivat antamaan tehtäviä ”oppilaalle”, joka todellisuudessa oli kokeenjohtajan apulainen. ”Opettajat” antoivat väärästä vastauksessa ”oppilaalle” kovemman sähköiskun,  jos ”opettaja” uskoi ”oppilaan” kärsivän aivosairaudesta. ”Opettajat” antoivat lievemmän sähköiskun jos he uskoivat ”oppilaan” ongelmien johtuvan sosiaalisista tai psykologisista syistä. Ei siis ihme, että ”potilas” mielellään salaa diagnoosin, mutta hävetessään ja salatessaan pulmaans, hän kokee itsensä vieläkin yksinäisemmäksi.

””

Rakkauden vaikutuksesta aivotursoon eli hippokampukseen voi lukea sivulta: Hellyys, rotat ja ihmiset