Skeematerapialla takaisin tolkkuihin

 

Seisomme normaalioloissa järkiajattelun huipulla, kunnes jokin ärsyke, esimerkiksi arvostelu, käynnistää skeeman. Putoamme kipeästi ns. tunneloukkuun.

Sisäinen taaperomme voi vältelellä vaikeaa tilannetta etäyttämällä itsensä tai mitätöimällä saamansa kritiikin muotovirheen vuoksi. Sisäinen lapsemme voi uhmata pelkoa toimimalla uhkarohkeasti tai syytellä toisia. Toisinaan sisäinen lapsi mukautuu muinaisten toisten tahtoon ja hyvittelee läheisiään kuin pieni lapsi. Oli defenssimme tai ns. Satir-kategoriamme mikä tahansa, kaivamme omaa tunnekuoppaamme aina vain syvemmäksi.

Skeematerapian keskeinen oivallus on se, että skeeman ote ei hellitä väistelemällä vaan kohtaamalla ja kyseenalaistamalla skeeman takana olevat uskomukset napakasti mutta huumorilla. Se ei ole tietenkään helppoa, koska skeeman aktivoituessa nassukiehe putoaa pois päältä ja muutumme älyllisesti avuttomiksi taaperoiksi eli aivoissamme ei ns. raksuta.

Kätevin tapa tarttua skeemoihin on ryhtyä vanhemmoimaan itseään. Kun esiin pompsahtava skeema seuraavan kerran himmentää järkemme ja pään sisällä alkaa soida taaperoaikainen teema, tolkukas tarinaitse voi ikään kuin nostaa taaperoitsen tunneloukusta. Ensin tarinaitse tiedostaa taaperoitsen tarpeet, esimerkiksi kritiikin kohteeksi joutumisesta seuraavan turvan tarpeen. Tarinaitse ottaa taaperoitseä kädestä kiinni, jolloin kritiikki kohdataan taaperoitsen kanssa yhdessä.

Tolkukas ja aikuinen tarinaitse on lapsen rinnalla tässä ja nyt. Tarinaitse kuuntelee, ymmärtää, lohduttaa, arvostaa, tukee, rohkaisee, suojelee ja puolustaa taaperoitseä muinaisten vanhempien vaativia ja rankaisevia ääniä vastaan. Eli kun muinaiset vanhemmat liittyvät nykyisten nykyisten kritisoijien kanssa samaan kuoroon, tarinallinen itse muistuttaa: ennen oli ennen ja nyt on nyt. Tässä mielessä skeematerapiassa näyttää olevan elementtejä transaktioanalyysistä.

Jos emme ole tarpeeksi tietoisia tarinaitsestämme, voimme vahvistaa mielikuvaamme siitä. Nalle, maskotti tai jopa tyyny voi markkeerata taaperoitseä, jota voimme pitää sylissä ja jota voimme suojella muinaisia haamuja vastaan. Kun tarinaitse on tarpeeksi vahva, taaperoitse uskaltaa näyttää lapsuutensa haavat hänelle. Ja kun heikot kohdat ja Akilleen kantapäät ovat näkyvissä, tarinaitse voi pyrkiä korjaamaan täyttymättömiä vajeita.

Jos hoivaava tarinaitse on vielä hakusessa, terapeutti voi auttaa paikantamaan skeemat sekä ohjata kyseenalaistamaan ne. Myös hoivaavat mielikuvaolennot voivat hoitaa aluksi tätä virkaa. Milton H. Ericksonin tarina hahmosta February Man oli kuvitteellinen huolehtiva aikuinen  naiselle, jolla ei ollut huolehtivaa hahmoa omassa lapsuudessaan. Luettuani February Manista otin Milton H. Ericksonin omaksi turvamiehekseni.

Kirjeenvaihto muinaisen taaperoitsen ja muinaisen vanhemman välillä on tepsivä keino skeemoja purettaessa. Myös nykyinen tarinaitsesi voi kirjoittaa muinaiselle aikuiselle kirjeen muinaisen taaperoitsen puolesta.

Kirjeiden ohella voidaan toki käyttää hahmoterapiasta tuttua tyhjän tuolin tekniikkaa. Yhdessä tuolissa istuu yksi muinaisvanhempi, toisessa toinen. Jokaisella nykyisellä ja muinaisella taaperoitsellä voi olla oma jakkara, ja tietenkin tolkukas tarinaitse osallistuu sitsiin. Jos et halua vaihtaa tuolia, voit sijoittaa eri moodit eri puolille kehoasi. Kriittinen muinaisvanhempi on vähemmän pelottava, jos sen ääni kuuluu vasemmasta isovarpaasta. Tyytyväinen lapsi voi asustella rinnan päällä jne.

Käytiin keskusteluja eri osien kanssa kirjein, tuolein tai mielikuvissa, keskustelun tulee jatkua, kunnes muinainen vanhempi on laulettu suohon. Tarvittaessa muinaisen vanhemman pään käätämiseen voidaan tarvita kokonainen painostusryhmä. Taaperoitsen on tärkeä saada tunne, että hänen oikeutettuja tarpeitaan puolustetaan pätevästi.