Tärähtäneet sotilaat

Vaikka viime sotien aikaan polyvagaalisesta teoriasta ollut tietoakaan, etulinjan sotilaita seuranneet ovat kuvanneet lysy-tilaa elävästi. Kannaksen raskaimmat taistelut kokenut K.A. Järventaus kirjoitti kirjassaan Summan savut (1940): ”Kranaattikauhu on vaikeimpia tapauksia etulinjassa, sillä se tarttuu helposti (…) ja huomaa sen oireet kyllä. Ja jo silloin tällainen henkilö on saatava pois linjasta. Miehen silmiin tulee merkillinen luonnoton kiilto, ja suupielet vetäytyvät luonnottomasti alaspäin. Kasvojen ilme kuvastaa kokonaisuudessaan selittämätöntä kauhua. Ja seuraavasta kranaatin räjähdyksestä mies on sekaisin. Hän vetäytyy kokoon ampumahaudan pohjalle, koettaa suojautua lapsellisilla otteillaan ja hokee lähimpien omaistensa nimiä surkealla, lapsellisen valittavalla äänellä. Ja mikä merkillisintä: hänen koko vartalonsa vetäytyy, kuroutuu luonnottoman pieneen kokoon…”

Sotilaslääkäri Johannes Hietala muistelee: ”Yllättävä, yksittäinen kranaatinräjähdys säikytti teltallisen miehiä hereille. Moni mies tärisi kauttaaltaan päästä jalkoihin. Se oli karkealyöntistä tremoria, jota en ole muissa tilanteissa nähnyt.”

Kun jopa vuosiakin etulinjassa rohkeasti palvelleet sotilaat lopulta ”tärähtivät” ja heidät toimitettiin kotiseudun mielisairaalaan, vahvempina ja pitempiaikaisina oireina saattoivat olla ilman fyysistä syytä tullut sokeus, kuurous, harhat tai halvaukset, pyörtyminen ja/tai raajojen toimintahäiriöt. Lisänä olivat kontrolloimaton kauhu ja/tai väkivaltainen käytös. Lievempinä ovat mm. päänsärky, rintakivut, vatsavaivat, huimaus ja pahoinvointi, hengitysvaikeudet, vuoteenkastelu, muistinmenetys, sekavuus sekä yleinen välinpitämättömyys. Nämä kaikki ovat trauman tai ”päälle jääneen” lysytilan tai tapatilan fyysisiä oireita.

Lainaukset Ville Kivimäen kirjasta  Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945. WSOY 2013.