Tuikusta Tuijelliksi

 

Vasta eräällä identiteetin merkitystä pohtivalla kurssilla vuonna 1990 oikeasti oivalsin, että miellän itseni piilossa pidettäväksi tuholaistoukaksi ja suureksi maan vaivaksi. Aloin miettiä, milllaiseen elämään vertauskuva tuhotoukasta minut kahlitsee. Olisiko jokin muu identiteettimetafora emotionaalisesti ja faktisesti uskottava, mutta minulle tärkeitä asioita mahdollistava?

Oli rankka tosiasia, että olen aina ollut lihasvoimiltani heikko. Mutta olinko oikeasti kaapissa pidettävä ruma rampa. Mieleeni juolahti, että myös Helinä-keiju on hauras ja voimiltaan heikko. Ei ainakaan mikään painonnostaja. Olen syntynyt Helin ja Helinän nimipäivänä, joten kokeilin identiteettiä itseeni. Pukeuduin aikaisemmin kuin rotan ruoka enkä tiennyt mitä muotovaahto on. Menin meikkikouluun ja tyylianalyysiin saadakseni kaunistumiseen liittyviä taitoja.

Kun koin olevani toivottoman kömpelö ja tyylitön raajarikko, kehitin varsin epäelegantin toimintatyylin. Kiroilen välillä kuin rakuuna, kerron tuhmia vitsejä ja kommenttini ovat sysimustan huumorin värittämiä. Jos joku yritti  sanoa minun olevan myös herkkä, siro ja sopö, epäilin hänen hoksottimiaan tai  motiivejaan. Toisaalta ystävien antamien esimerkkien kautta oli pakko myöntää, että kyllä minussa on rempseyteen piilotettua hienotunteisuutta.

Ennen identitetin viilausta mietin tarkkaan, mitkä junttiominaisuuksien hyvät puolet haluan säilyttää. Ne ovat muiden rakastamat: avoimuus, suoruus, joustavuus, mutkattomuus, objektiivisuus, hauskuus, avuliaisuus. Hauskuus vaatii, että jos ei ole tarjolla yksimielisiä vitsejä, niin kerrotaan sitten kaksimielisiä. Joustava avuliaisuus voi joskus vaatia tanakkaampaakin töräytystä.

Loin mielessäni jatkumon täystöppö  – 100 % elegantti. Huomasin olevani eleganteimmillani suunnilleen kuvan raketin kohdalla. Ryhdyin miettimään, kuinka elegantti haluan loppuviimeksi olla. Täydellisen eleganssi on tylsä kokopäivätyö ja se tulisi kamalan kalliiksikin. Eikä tulos olisi välttämättä vakuuttava. Asetin maksimieleganssitasoni tähden kuvaamaan kohtaan. Riittää jos olen entistä diplomaattisempi ja jätän tyhmimmät töräyttelyt väliin.

Loin itselleni identiteetiksi kevätpörriäisen, perhosen (ja radio-ohjelmissa Ideasiepon), joka lennähteli eri puolille Suomea luennoimaan elinvoimaisista meemeistä. Näitä ajatuksen siemeniä olin kerännyt ”matikan katiskaan”, missä ajatusoliot risteytyivät ja vahvistuivat. Katiskasta meemit voitiin päästää vesistöön. Pyrin myös siihen, että luentoni olisivat huumorilla terästettyjä tietoannoksia.

Opettajametaforaksi otin rouheasti Jeesuksen kylväjävertauksen. Kun panen jakoon keräämiäni ajatussiemeniä, osa menee kiville. Osa meemeistä voi itää, mutta kun asiaan ei sen kummemmin palata, ajatus kuivuu kokoon. Joskus meemi alkaa kasvaa, mutta esimerkiksi kiireen rikkaruohot tukahduttavat oivalluksen. Välillä maassa on metri lunta eikä meemien itäminen ole mahdollista. Ennemmin tai myöhemmin tulee kevät, ja ajatuksen itäminen ajankohtaistuu. Kun joku hyötyy uudesta meemistä, ajatus tuottaa hedelmää.

Lue, miten Tuijellista tuli Tuimakka.