Muinaiset vanhemmat syyniin

 

Koska terapiakeinoja oppii parhaiten niitä kokeilemalla, otin kirjaa lukiessani työn alle joitakin elämässäni sattuneita tilanteita ja ilmiöitä. Seuraavat pohdinnot tuli tehtyä, kun luin syksyllä 2011 Tunne lukkosi -kirjaa melko pian 75-vuotiaana keuhkoahtaumatautiin ja keuhkosyöpään menehtyneen Esko-isäni kuoleman jälleen. Kuvausta lukiessa on hyvä muistaa, että kirjaa lukiessa olin jo rauhallisessa ja tolkukkaassa leko-tilassa, joten oli helppo ryhtyä saman tien tarinallisen itsen työstöön ja taaperoitsen puolustamiseen. Jos olisin ollut alussa tunnekuohussa eli tapa-moodissa, olisi ollut tärkeää ensin rauhoittua.

Taaperouskomuksien muuttaminen 

Monet läheiset ovat huomauttaneet, että minulla on taipumusta vähätellä itseäni tarpeettomasti. Palautetta miettiessäni huomasin, että taaperoitselläni on sellainen uskomus, että olen supertyhmä, vaikka tarinallinen itseni tietää, että älykkyyteni on testattu kolme kertaa eri ikäisenä ja eri yhteyksissä. Kaikissa testeissä minut on havaittu ihan teräväksi.

Kun sukelsin muinaisen taaperoitseni Tuten nahkoihin, hoksasin, että tunne tyhmyydestä perustui Tuten 4-vuotiaana tekemään päätelmään. Ennen vanhempieni eroa ajattelin, että vanhempani olivat paljon paljon viisaampia kuin minä. He tiesivät ihmeellisiä asioita, he osasivat ajaa autoa jne.

Kun erohässäkkä sitten alkoi keväällä 1961, kuulin sivusta miten perhettämme ympäröivät aikuiset päivittelivät vanhempieni hölmöyttä. Koska minulle ei vielä ollut kehittynyt tarinallista itseä menneisyyksineen ja tulevaisuuksineen, Tutte teki ratkaisevan päätelmän: jos vanhempani olivat tyhmempiä kuin naapuruston ihmiset (kuten he todella olivatkin), minun täytyi olla ääliö, koska olinhan huomattavasti tyhmempi ja tietämättömämpi kuin vanhempani. Tuten tekemä päätelmä ja siitä seuraava tunne tallentuivat taaperoitseen niin suureksi itsestäänselvyydeksi, että olen uskonut siihen syvällä sisimmässäni näihin päiviin asti.

Vaikka taaperoitseni Tutte vakaasti uskoi, että olen tyhmä nyt ja aina, tarinaitsen synnyttyä aloin kompensoida tyhmyyttäni oppiakseni, viisastuakseni ja pätevöityäkseni. Toki myös siksi, että uuden oppiminen ja uusien näkökulmien saaminen oli hauskaa.

Tunne lukkosi -kirjan innoittamana päätin tehdä korjaavan harjoituksen. Sen avulla muinainen taaperoitseni tajusi, että vaikka alle 4-vuotias Tutte todella oli tietämättömämpi ja tyhmempi kuin vanhempansa, nykyinen tolkukas Tuimakka on monin verroin oppineempi ja viisaampi kuin äitini vanhempani ikinä yhteensä. En toki haaveilekaan tietäväni kaikkea, mutta nyt Tuttekin on vakuuttunut, että olen ihan tavallisen viisas eikä ainakaan oman tyhmyyden vuoksi tarvitse hävetä.

Avioeroneuvontaa omille vanhemmille

Toisessa harjoituksessa päätin kutsua muinaisen Ekson (joksi isääni kutsuttiin vähän yli 25-vuotiaana) ja vajaa 5-vuotiaan itseni eli Tuten ”vastaanotolleni”. Tuten, kuten kaikkien lasten mielestä, oma isä oli kaikkietietävä jumala. Kaiken lisäksi isä oli huippukomea. Kun isoisäni vihki vanhempani, isäni tuore anoppi ei keksinyt Eksosta muuta positiivista sanottavaa kuin ”onhan se näkönen”.

Kun Ekso ja Tutte saapuivat Tuimakka-tädin vastaanotolle, minun eli 54 -vuotiaan psykologin mielestä Ekso oli toivottoman kypsymätön nuori mies. Tutte seurasi mielenkiinnolla, kun Tuimakka kuvaili Eksolle lempeästi mutta tiukasti, miten avioerotilanteessa lapsen edut ja tarpeet tulee ottaa huomioon. Ekso ja äitini Lilli hoitivat eron kaikkea muuta kuin viisaasti. Eli Tuten kannalta viimeisen päälle kuormittavasti. Niinpä ei ollut mikään ihme, että Tutte tunsi itsensä tempoilevan avioeroprosessin pyörteissä suojattomaksi.

Vastaanotolla Tutte tunsi turvaa, kun hänellä oli tuimakantomera puolustaja, jota olisi vuonna 1961 kipeästi kaivattu. Tuimakka-täti oli jo aiemmin pannut Tuten vuonna 1984 kuolleen äidin järjestykseen. Vastaanoton aikana Tutte alkoi nähdä Ekson paitsi jumalana, myös melko säälittävänä sählärinä. Erityisen paljon Tuten turvallisuudentunne lisääntyi, kun hän tajusi jäävänsä henkiin ja tulevansa 50 vuotta myöhemmin viisaaksi ja hauskaksi Tuimakka-tädiksi.

Diletanttien kyydissä hirvittää

Koska lapsuuteni oli Lillin ja Eskon ”kyydissä” huomattavan railakasta meininkiä, skeemoja kertyi. Pahin skeemani lienee se, että pelkään joutuvani pätemättömien ihmisten kyytiin. Säikähdän oikeasti, jos ja kun elämääni korkeintaan 10 minuuttua perehtynyt terveydenhuollon ammattilainen ryhtyy antamaan minulle varsinkin polion myöhäisoireisiin liittyviä määräyksiä. Tai mikä vielä pahempaa, tämä elämästäni mitään tietämätön diletantti alkaa tehdä järjettömiä päätöksiä puolestani.

Menin aikaisemmin besserwisserilääkärin tai fysioterapeutin kohdattuani pitkäksi aikaa ikävästi kipsiin. Nykyään osaan rauhoittaa itseni nopeasti toteamalla, että minulla on poliosta yli 50 vuoden kokemus, olen ollut jokaisen lääkärissäkäynnin aikana läsnä ja lisäksi olen lukenut puoli hyllymetriä kirjoja polion myöhäisoireista ja sen hoidosta. Tämä tarinaitsen pikainen rauhoitusmuistutus auttaa kertomaan hoitajalle tai lääkärille faktat rauhallisesti.

Tosin se, että selitän faktat rauhallisesti ei todellakaan takaa siitä, että ylimielinen lääkäri ottaisi tarjoamani uusimman faktatiedon todesta, mutta todennäköisyys on aina parempi verrattuna siihen tilanteeseen, jossa selitän asioita taaperoitsen hätääntyneessä ja lukkiutuneessa mielentilassa.

Vaikka skeema käynnistyy tavatessani kiukkuisen ja ylimielisen lääkärin, en jää enää kovin pitkäksi aikaa jumiin ja tilanne lutviutuu lähes poikkeuksetta mukavasti. Ja silloin kun ei lutviudu, muistutan itselleni, että potilailla on nykyään oikeuksia, toisin kuin Tutella 1960-luvun Suomessa.