Tuttelista Tuikuksi

 

Alkujani olin supervilkas ja utelias ”vahinko”. Puolitoistavuotiaana tekemäni vaelluskeikan päätteeksi jouduin eksyttyäni jopa putkaan. Roolini taakkana kasvoi uusiin mittasuhteisiin, kun sairastuin 19 kuukautta vanhana polioon. Ronkeli poliovirus popsi muutamassa päivässä keskimäärin 60–70 % selkäytimestä lihaksiin menevistä hermosoluista.

Aluksi olin kokonaan halvautunut, mutta muutamassa kuukaudessa tulehdukselta säästyneet hermosolut kasvattivat hermotusta vaille jääneiden lihassolujen liepeille haarakkeita ja aivojen käskyt välittyivät taas lihaksiin. Hermosolujen versoamisen ansiosta normaalilta näyttävä liikuntakyky palautui, mutta lihasvoima jäi heikoksi.

Olin kuukausia sairaalassa ja saamani käsittelyn perusteella päättelin tomeran taaperon terävyydellä, että minusta on kaikille pelkkää vaivaa ja kulua. Kaiken kukkuraksi äitini aloitti yli 10 vuotta kestäneen jatkuvan marinan: ”Jos sinua ei olisi, minun elämäni ei olisi mennyt pilalle. Miksi sinun piti vielä mennä sairastumaan polioon!”

Koska ymmärsin olevani taakka ja riesa, jota ilman kaikilla olisi elämä paremmin, opin haluamaan ja tekemään vain sellaisia asioita, jotka pystyin toteuttamaan kokonaan itse.  Heti kun huomasin tarvitsevani jonkin haaveen toteuttamiseen apua, jätin hankkeen suunnittelun heti sikseen.

Moinen asennetaakka tietenkin haittasi yhteistyötaitojen kehittymistä. Kaikenlaisesta avun pyytämisestä tuli minulle ylivoimaisen vaikeaa. Ja kun apua sitten oli joskus ihan pakko pyytää, se ei sujunut kovinkaan taidokkaasti ja tyylikkäästi. Niinpä apu jäi saamatta ja uskomus ikuisesta ”avuttomuudesta” vahvistui. Tuli vähän sellainen ”pitäkää perkele tunkkinne” -asenne.

Koska olin jo varhain havainnut, että joillekin tulee vammaisten näkemisestä paha mieli, opin elämään liikuntarajoitteineni kaapissa enkä puhunut kovista kivuistani kirveelläkään. Käytin väärin muutenkin vähäistä lihasvoimaa kävelläkseni ontumatta ja näyttääkseni normaalilta.

Mummoni oli varma, että en vammani vuoksi pääsisi koskaan naimisiin. Niinpä mummo valisti, että ainoa vaihtoehto elannon hankintaan olisi tehdä työtä päällään. En jaksanut hypätä muiden lasten kanssa narua, niinpä leikittelin sanoilla ja ajatuksilla. Halonhakkuun sijaan olen aina halkonut vain hiuksia. Teini-iässä innostuin ahmimaan psykologiaa käsitteleviä kirjoja.

Hoksasin lukion jälkeen, että psykologin homma voisi olla meikäläisen vartalolle sopivaa. Heti opintojen päätyttyä menin töihin tietotekniikkafirmaan ja olin Suomen ensimmäisiä etätyöläisiä. Muut luulivat syyn piilevän uudistushaluisessa mielessä, mutta vielä tärkeämpi syy oli heikot lihakset. Miksi kulkea itse, jos tieto kulkee kätevästi lankaa pitkin? Seksikäs sivupersoonani Endorfiini-Elli sulatti, tiivisti ja sokeroi tietoa tietoiskuiksi, jotka sitten pistettiin sähköiselle ilmoitustaululle suomalaisten miesinsinöörien iloksi. Aloin käyttää sähköpostia terapiassa jo 1987.

Oppijametaforani oli tuohon aikaan lehmä. Kuuntelin luentoja tai ahmin kirjoja ikään kuin joka sana olisi totta. Aineisto kulkeutui seulomatta pötsiin, mistä aloin ottaa parempia ideoita tarkempaan märehdintään. Halusin myös kokeilla ideoita itseeni, koska en halunnut suosittaa sellaista menetelmää toisille, josta en ollut itse hyötynyt. Sillä tavoin tulin piilottaneeksi muilta monta hyvää ideaa, koska muut ihmiset ovat erilaisia ja he tarvitsevat eri konsteja. Halusin, että muut lypsäisivät minusta tietoa, koska jos lehmää ei lypsetä, tilanne muuttuu lehmälle tukalaksi ja lopulta maidontuotanto ehtyy.

Koska uskoin olevani ruma rampa, jota muut kehuivat normaalin näköiseksi lähinnä säälistä, pysyin syntymälahjana saadusta perusräväkkyydestäni huolimatta näkymättömissä.

Lue, miten Tuikusta tuli Tuijelli.