The book of forgiving
The fourfold path for healing ourselves and our world
Desmond Tutu & Mpho Tutu
Harper One, 2014

Lukujen 1-7 kommentoidut muistiinpanoni ovat jossain määrin editoituja siten, että joitakin tekstikohtia on siirretty paikasta toiseen. Näin siksi, että olen pyrkinyt pitämään selkeänä anteeksiannon vaiheet. Tällä hetkellä muistiinpanot käsittävät vain anteeksi antamisen jakson. Pyrin lisäämään myöhemmin kohdat anteeksi pyytämisestä sekä anteeksi antamisesta itselle. [Puhtaasti omat kommenttini ovat hakasuluissa.]

Desmont Tutu oli Etelä-Afrikan Totuuskomission puheenjohtaja, joten hän on kuullut äärimmäisiä pahojen tekojen tunnustuksia sekä omassa maassaan että ympäri maailmaa. Desmond Tutun tytär Mpho Tutu työskentelee sairaalapastorina. Mpho on saanut todistaa sekä työnsä puolesta että yksityishenkilönä, että ihmisen luovuus toisten tahalliseksi vahingoittamiseksi näyttää olevan ehtymätön. Kirja sisältääkin runsaasti Tutujen omakohtaisia että työssä kohtaamiaan anteeksiantoprosesseja.

Vaikka nokkelat oikeutukset ja seli-seli-sanahelinä toisten ihmisten vahingoittamiselle ovat ehtymättömiä,  ihmisen luovuus ja kyky parantaa haavoja on ilmiömäinen.  Tutut kokevat, että minkään teon ei tarvitse olla anteeksiantamaton eikä kukaan ole liian paha tai kurja ihminen saadakseen anteeksi. Loppupeleissä jokainen meistä paljastuu jollain tapaa vajavaiseksi ja rikkinäiseksi. Vajavaisuutemme aiheuttaa muille toisinaan vain pientä harmia mutta joskus jopa mittaamatonta vahinkoa.

[Valitettavan usein käy niin, että kognitiivista dissonanssia kokeva vahingontekijä vielä kostaa uhrilleen sen, että on tullut vahingoittaneeksi tätä. Näin syntyy eräänlainen kaksois- tai kerrosvahingoittaminen.] Olimmepa uhreja tai vahingoittajia (monesti olemme sekä että), meidän on valittava joko koston houkutteleva pikatie tai anteeksiannon huojentava metsäpolku.

Anteeksi pyytäminen ja antaminen on alussa vaivalloinen kinttupolku kohti henkistä kasvamista ja kypsymistä. Mutta se palauttaa meidät pois yksinäisyydestä yhteyteen muiden ihmisten ja maailman kanssa. Se ei todellakaan ole helppohintaista ongelmien lakaisemista maton alle. Anteeksi antaminen ja pyytäminen edellyttää perusteellista tapahtumien kirjaamista sekä vihan, katkeruuden, surun ja avuttomuuden tunteiden kohtaamista ja käsittelyä. Tutujen kirja antaa keinoja ja näkökulmia, miten voimme antaa ja pyytää anteeksi yksilönä, perheenä, yhteisönä tai peräti kokonaisena kansakuntana. Kirja antaa eväitä myös itsensä armahtamiseen ja itseruoskinnan lopettamiseen ja luo pohjaa hyvittämiselle.

Anteeksiannon runko on hahmoteltu selkeyden vuoksi neljään vaiheeseen, jotka todellisuudessa menevät tietenkin limittäin ja lomittain. Ensin käydään läpi tapahtumien kulku, jolloin siitä syntyy tarina; eli kerrotaan loogisesti mitä tapahtui missä ja milloin. Toisessa vaiheessa käydään läpi se haitta, tuska, suru ja murhe, jonka paha teko on saanut aikaan. Kolmannessa vaiheessa pannaan merkille pahantekijän epätäydellisyys ja puutteellisuus. Jos ja kun oikeasti ymmärtää, että satuttava teko johtuu satuttajan tietämättömyydestä, vajavaisuudesta tai vaikeista olosuhteista, on helpompi antaa anteeksi. Neljännessä vaiheessa tehdään päätös siitä, jatkuuko suhde satuttajan kanssa olleenkaan. Suhteen jatkamisen edellytyksenä on, että muodostetaan kokonaan uusi suhde, jossa satuttaminen ei pääse enää toistumaan. Jokaisella on oikeus suojautua satuttamiselta, eikä kenenkään tarvitse jatkaa satuttavassa suhteessa.

Gaelinkielinen sananlasku sanoo: ”Mikään ei ole helppoa vastahakoiselle/haluttomalle.” Pienikin loukkaus tai väärinkäsitys voi rikkoa suhteen lopullisesti. Suuren vääryyden yli pääseminen vaatii paljon aikaa ja työtä ja siksi on oltava intoa ja sitkeyttä päästä yhteyteen muiden kanssa. Läheiset ihmissuhteet ovat elämän suuri rikkaus, mutta ne voivat olla myös elämän haavoittava kipukohta. Riita ja tora kuluttaa, joten onneksi meillä on mahdollisuus työstää vääryyttä. Sisällä oleva kauna ja katkeruus odottaa sisällämme uskollisesti sitä hetkeä, kun olemme valmiita tarttumaan härkää sarvista.

Tutut ehdottavat, että on hyödyksi pitää päiväkirjaa, jota vain sinä luet. Tietoturvallisuuden kannalta lienee viisasta hankkia jokin pieni vihkonen. Kirjassa on myös kivitehtäviä, joita voi kokeilla.

’’’’

Katkera viha eristää, tämä osuus on kokonaan omaa pohdintaani lukujen 1-3 pohjalta.

[Salakavalinta traumoissa, häpeässä ja mielen pohjalla kytevässä hiljaisessa katkeruudessa on sen eristävä vaikutus. On kuin olisi suljentun oven takana. Pahojen tekojen kohteeksi joutunut häpeää uhriuttaan eikä uskalla hylkäämisen pelossa raottaa yksinäisyytensä ovea.

Usein mielessä voi piillä kytevää ja itseltä salattua vihaa ja katkeruutta. Vaikka kaunasta ja katkeruutta aiheuttavista asioista ei koskaan puhuisi halaistua sanaan, niiden aiheuttama haudottu viha ja/tai häpeä tihkuu tiedostamatta ulospäin eleissä, ilmeissä ja koko olemuksessa. Läheisten suhteiden muodostuminen vaikeutuu, jos olemme jonkun menneisyyden pahantekijän kolttosten takia varautuneita ja nenä nutturalla myös hyväntahtoisten ja peruskivojen tyyppien läheisyydessä.

Myös itselle on tärkeää antaa anteeksi, koska itseä kohtaan tunnettu viha voidaan tulkita vihaksi viattomia kohtaan. Kun uudet tuttavuutemme eivät tiedä syytä tiettyyn takakireyteen eli ”suljettuun oveemme”, heidän vaaratutkansa käynnistyy automaattisesti ja tiedostamattomasti. He tulevat vaistomaisesti ja alitajuisesti varovaisiksi ja he tsekkaavat, olisiko jonkun toisen ihmisen ovi kutsuvasti raollaan tai peräti apposen auki.

On traagista, että traumatisoituneen uhrin salaileva ja pelokas takakireä olemus on omiaan karkottamaan hänen luotaan juuri ne ihmiset, joiden kanssa hän haluaisi kernaimmin olla. Juuri ne, joita hän toipuakseen niin kipeästi tarvisee. Niillä, jotka haluavat tulla ovesta sisään lupaa kysymättä ja raamit kaulassa, on mielessä oma etu ja hekuma. Ja he paiskaavat oven kiinni lähtiessään, mikä paneen pistämään oven pysyvästi takalukkoon.

Anteeksianto ja traumojen kunnollinen käsittely on nimenomaan anteeksiantajan etu, koska perusteellinen anteeksi antaminen rauhoittaa ja rentouttaa ahdistunutta ja luo pohjaa leppoisuudelle, mikä luo pohjaa ihmisten välisen yhteyden palauttamiselle ja uusiin mukaviin ihmisiin tutustumiselle.

Vaihe 1: Kerro oma totuus, luku 4

Anteeksiannon ensimmäinen vaihe on oman kokemuksen totuudellinen kertominen ja kuvaaminen. Tarinan ”kirjoittamisen” edetessä avuttomasta uhrista kasvaa tietoisia valintoja tekevä oman elämänsä kippari. Kyse on kunnian palauttamisesta eli otamme takaisin sen, mikä meiltä on viekkaudella ja vääryydellä viety.

Kertomisen opettelu kannattaa. Kun kaksoistorni-iskujen kokeneita lapsia verrattiin toisiinsa, lapset selviytyivät sitä paremmin, mitä syvemmin he olivat selvillä omasta taustastaan. Mitä paremmin tunnet ja hahmotat oman ja perheesi tarinan tai yhteisösi ylisukupolviset vaiheet, sitä paremmin pystyt tulevaisuudessa käsittelemään elämän eteen tuomia kolhuja ja kommelluksia. Karmeatkin tarinat ovat vahvistavia, kunhan ne ovat tosia.

Alussa hämmentävälle kokemukselle on vaikea löytää sanoja, koska tuska majailee ns. implisiittisessä muistissa. [Implisiittisessä muistissa olevaa kokemusta on yhtä vaikeaa kuvata kuin yrittäisi selittää toiselle sanallisesti, miten pyörällä ajaminen tapahtuu. Alussa tarina onkin ehkä laulettava, tanssittava, piirrettävä tai tuotava muulla tavoin päivänvaloon ja näkyväksi. Implisiittinen hajanainen muisto muuttuu työstämisen kautta eksplisiittiseksi eli tietoisiksi kokemuksiksi ja lopulta tarinaksi. Tämän vuoksi taideaineet ovat tärkeiä puskureita tulevien koettelemusten varalle.]

Pystymme korjaamaan vain sen, minkä tiedostamme ja pystymme nimeämään ­– summittainen aavistelu ei vielä riitä. Alussa tarina on yleensä varsin pirstalainen eikä juonessa näytä olevan päätä eikä häntää. Se ei haittaa. Riittää kun ilmaiset pätkän sieltä ja toisen täältä. Kertominen on kuin palapelin kokoamista. Yksittäisistä ja irrallisista palasista eli elämyksistä koostuu pikkuhiljaa hyvinkin laajoja ja syvällisiä kuvioita.

[Toisin kuin oikeissa palapeleissä, elämän palapelissä ei ole läheskään aina valmista mallia. Palaset ovat sikin sokin ja osa palasista eli muistoista on väärin päin eli ne ovat implisiittisiä. Väärinpäin olevia paloja käänetään näkyviin ja kootaan reunapalat, jotta löydetään rajat. Pikkuhiljaa alkaa löytyä kuvioita ja lopulta paloja niiden väliin.] Vähitellen tarinan kokonaisuus alkaa hahmottua sinulle ja muillekin. Kokemukset ja aistimukset saavat vähitellen nimen ja lopulta syntyy tapahtumien tarina.

[Kertominen on kissan nostamista pöydälle. Mikäli asioiden puheeksi ottaminen on uutta, ensin päydälle nostetaan kirppu, sitten hiiri ja lopulta kissa. Voimien kasvettua pöydälle voidaan raahata se limainen ja raskas krokotiili ja loppuviimeksi myös se olohuoneen virtahepo.] Eli kertominen kannattaa aloittaa helpoimmasta päästä ja kokemuksen myötä on luontevaa kertoa ruma totuus juuri sellaisena kuin sen koki. Kyyneleet ovat hyvää voiteluainetta, kun piikkilankaa kaivetaan ulos sisuksista.

Joskus kauhean kokemuksen jäkeen tuska on niin suuri, että kokemuksesta haluaa kertoa jatkuvasti ja kenelle tahansa. Tarinansa kertomisessa voi olla lisähaavoittumisen vaara. Sielu vereslihalla olevaa uhria ei välttämättä uskota tai ymmärretä. Hänet voidaan myös leimata syylliseksi siihen, että hän on joutunut huonon kohtelun (tyyliin raiskauksen tai syrjinnän) uhriksi.

Tekijä voi kieltää kaiken, kieltää kertomasta mitään tai tekijä vähätellä tekoaan, jolloin häpeällisen teon uhri saa ”yleisöltä” lisää häpeää niskaansa ja käpertyy hiljaisuuden yksinäiseen ”kaappiin”, mikä tekee kokemuksesta mykän trauman. Kaappiinsa käpertynyt kokee olevansa ainoa lajiaan ja koko maailman arvottomin ihminen. Ja sitä hän ahtaan kaappinsa mittakaavassa onkin.

Ja koska kyyhöttelijä kokee olevansa kaappiuniversuminsa surkein hyypiö, käpertynyt kohtelee itseään yhtä julmasti, kuin se, joka hänet alunalkaen kaappiin ajoi. Kaappiin käpertynyt ei tule hevin ulos, koska uskoo, että kukaan ei koskaan välittäisi hänestä, jos saisi tietää millainen hän todella on, mitä hänelle on tapahtunut. Tai mitä hän on itse toisille tuskissaan tehnyt.

Vaikka on tarinan kertominen on avain ulos tunkkaisesta kaapista ja tämä avain on jokaisen omassa taskussa, kynnys totuuden kertomiseen on korkea. Raskaiden pettymysten jälkeen ei ole helppo luottaa. Eikä oman tarinansa kertominen ei ole ainakaan aluksi mikään ihmelääke, jonka jälkeen eletään elämää onnellisena loppuun asti.

Oven raottaminen jollekin luotettavalle ja ymmärtäväiselle ihmiselle tai vertaisille on verraton alku. Kertominen käy kerta kerralta helpommin ja tarina muuttuu ”ehjemmäksi” eli tarina kehittyy ymmärryksen, tosiasioiden hyväksymisen ja viisauden kasvamisen myötä. Kokemusten jakaminen tuo uusia ideoita omaan selviytymiseen. Tarinoiden jakaminen on matka yhteyteen toisten kanssa.

Kertomuksen kypsyessä tarinasi umpiroisto ei enää tunnukaan läpipahalta vaan hänestä saattaa löytyä jotain pientä hyvääkin. Esimerkiksi väkivaltainen vanhempi saattoi olla hyvinä hetkinään hauska ja/tai hauskan näköinen. Ihanteellisessa tilanteessa voit kertoa tarinasi suoraan sinua loukanneelle ja vahingoittaneelle ihmiselle. Kun tekijä saa ensin kuulla, että hänessä on jotain oikeasti hyvää ja kaunista, hänen voi olla helpompaa sulattaa kritiikki. Ihannetapauksessa pahaa tehnyt kykenee asettumaan asemaasi eli voi ymmärtää satuttaneensa sinua, pyytää anteeksi ja toimii seuraavalla kerralla paremmin, jolloin yhteiselo on vieläkin auvoisampaa. Ja sellainenkin ihme voi tapahtua, että tekijä ottaa onkeensa. Jos kohta en pidättättelisi hengitystä kovin suurta oivallusta odotellessa.

Mutta voi käydä kuten monesti, että tarinasi väärintekijä kimpaantuu tarinastasi ja ryhtyy rankkoihin ja omasta mielestään oikeutettuihin ja suorastaan vältämättömiin kostotoimiin. Siinä sodassa oikeutta hakevasta voi jäädä jäljelle katuun vain märkä läiskä.

Vähänkin epävarmassa tilanteessa (eli lähes aina) oma tarina kanttaa kertoa ensin jollekin luotettavalle ihmiselle, kuten perheenjäsenelle tai ystävälle. Jos se ei käy päinsä, vaihtoehtona on pappi tai psykologi tai muu ammattilainen. Jumalallekin voi Tutujen mukaan kertoa kaiken luottamuksella. Myös koira, kissa, marsu, meri, tuuli tai kivi ei kerro tarinaasi eteenpäin. Ihan sama kenelle tai mille kerrot, kunhan tämä on ymmätäväinen, turvallinen ja osaa olla tyrkyttämättä neuvoja.

Komposti sopii lieroineen ja pöpöineen anteeksiannon metaforaksi. Pahimmillaan uhrin kokema on kaikkien mielestä yököttävää saastaa. Häpeä sulkee uhrin suun eikä monikaan halua olla kosketuksissa tai edes hajuetäisyydellä sen kanssa.

Valitettavasti vääryys ei poistu välttelyllä ja vaikenemalla. Ikävät mikrobit saavat vallan eli salaisuus alkaa hapen eli totuuden puutteessa mädäntyä. Komposti pitää kääntää eli oma totuus on kerrottava, vaikka se ole kenestäkään kivaa ja nättiä, mutta se on välttämätöntä. Kun komposti saa happea, hyvät mikrobit pääsevät taas töihin ja lopputuloksena syntyy hedelmällistä multaa ja uutta elämää – tai ainakin elämänkokemusta.
Oman tarinan kirjoittaminen on tietenkin oiva tapa virpoa ja varpoa omaa synkkää tarinaa tuoreeks terveeks. Yleensä anteeksiantopäiväkirja ja tekijälle kirjoitetut kirjeet jäävät pöytälaatikkoon, mutta joskus on paikallaan tehdä tarinastaan julkinen.

Ennen kirjeen lähettämistä tai tarinan julkaisemista kaikelle kansalle, kirjoitus kannattaa ainakin jättää vähäksi aikaa hautumaan. On hyvä ensin lauhtua (2.vaihe), koska vihan vimmoissa lähetetty kirje tai postaus voi tuhota suhteen – ja pahimmassa tapauksessa sen molemmat osapuolet. Ennen julkaisemista kannattaa päättää (4. vaihe), aikooko jatkaa suhdetta ylimalkaan ollenkaan.

Aluksi kertomus on yleensä synkkäjä ja lohdutonta tragediaa, mutta tarinoinnin edetessä se saattaa sisältää koomisia näkökulmia sekä yllättävän hellyyttäviä juonenkäänteitä. Ja voihan siitä kehkeytyä se sankaritarinakin.

Raastavista kokemuksista on kirjoitettu romaaneja, kuunnelmia, näytelmiä, oopperoita, baletteja, iskelmiä, iskulauseita, lohkaisuja ja ties mitä. Eikä mikään estä yhdistämästä kaikkia näitä keinoja ja keksimästä pussillista uusia. Joskus elämän tarinoista syntyy pussillinen tarinoita.

Vaikka oma tarina on tärkeää kertoa huolella, siihen ei ole tarkoitus jäädä rypemään. Prosessin lopussa kovia kokenut toteaa seuraavaan tapaan: ”Tämä kauhistuttava asia tapahtui minulle ja se sattui niin, että melkein kuolin. Vaikka haluaisin, en oikeasti siirtyä ajassa takaisin ja käydä muuttamassa tapahtunutta tai palauttamassa asioita ennalleen. Haluan elämääni jotain uutta enkä halua jauhaa tätä samaa juttua hamaan hautaan asti. Tiedän, että niin kauan kuin on elämää, vastaan tulee kaikenlaista eli haasteita ja vaikeuksia. Mutta ovatpahan ainakin jotain uuttaa ja mielenkiintoista.

Usein eteenpäin siirtymisen edessä on tunnekuorma, johon käydään käsiksi anteeksiannon toisessa

Vaihe 2a: Sattui se sittenkin, luku 5

[Parivuotiaana taapersin alasti mummolan pihalla ja horjahdin vahingossa nokkospuskaan. Jouduin kierimään monta kertaa ympäri puskassa ennen kuin pääsin pois ja jaloilleni. Huusin kuulemma suoraa kurkkua, mihin sodankäynyt isoisäni eli Tauno-ukko lausui karaisevasti: ”Kovat tytöt ei itke.” Niin minä sitten aloin kiroilla kuin rakuuna. Tutujen kirjan sekä hyväksymis- ja omistautumisterapian (HOT) tärkein henkilökohtainen viesti ja anti on se, että haavan saatuaan ja kivun kohdatessaan ei tarvitse olla sisäänpäin eikä ulospäinkään cool. Parempi on hyväksyä se, että nyt sattuu niin saakelisti! Vaikka sitten ukko tai jumala olisi sitä mieltä, ettei tämmöisen pikkujutun takia pitäisi pillittää.]

Meille (suomalaisillekin) on pienestä pitäen jankutettu: ei haukku haavaa tee – ei ainakaan tosijätkään. Vaikka loukkaus olisi kuinka syvä, tuskaa ei saa missään oloissa näyttää, koska sehän paljastaisi muille aran paikan. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Ollaan vaan kuin ei oltaisi. Jotta tuska olisi helpompi pitää piilossa, sen oppii ajan mittaan salaamaan jopa itse itseltään. Coolina oleminen ja itsensä puuduttaminen johtaa pitemmän päälle sielun syväjäätymiseen. Sydän jäässä oleminen puolestaan nakertaa pois elämisen maun. Ja kun ei kohtaa tuskaa, ei voi tuntea syvää iloa tai kiitollisuuttakaan.

Kaikki ihmiset kokevat menetyksiä ja harmeja. Saamme fyysisiä, henkisiä ja sosiaalisia vammoja, kun joku satuttaa, haavoittaa, loukkaa, pettää, hylkää tai eristää meidät kertomalla juoruja. Joskus koemme suoraa fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Sama isku ei kuitenkaan koske kaikkiin samalla voimalla. [Esimerkiksi Akilles oli muissa suhteissa voittamaton, mutta kantapää oli hänen arka paikkansa.]

Kun ihmisillä on arat paikat eri kohdissa eli ympäristön kanssakulkijoiden mielestä tavallinen isku ei tunnu missään. Niinpä kuulemme tuon tuostakin pilkkaa: ”Älä ole itkupilli. Mitä sä noin pienestä suutut? Isot tytöt ei itke.” Ja kun menet sanomaan kiusaamisesta ja vähättelemisestä aikuiselle, he sanovat: ”Älä sinä siitä välitä, mitä muut sanoo.”

Temperamentti, erityisherkkyys ja menneisyyden kolhut viiltävät ihmisiin haavoja ulkopuolisen näkökulmasta yllättäviin paikkoihin. Siksi juuri tietynlainen koettelemus sattuu, mutta monia syvästi satuttavat kolhut eivät tunnu omassa nahassa välttämättä yhtään missään. Kannattaakin olettaa, että jokaisella vieraammalla ihmisellä on päälle päin näkymätön arka paikka – ja ehkä useampikin. Koska myös omat kipukohtamme ovat toisilta piilossa, hyvää tarkoittavat ihmiset voivat loukata meitä tietämättään ja tahtomattaan hyvinkin verisesti.

Sen sijaan, että surisimme avoimesti kipua ja menetystä, meidät on opetettu jättämään viha kytemään ja samalla näytämme maailmalle urheaa naamaa: ei tunnu missään, minä kestän kyllä, antaa tulla lunta tupaa ja paskaa tuulettimeen. Kun tunnistamme omat omituiset kipukohtamme ja arat paikkamme, osaamme tuntea myötätuntoa toista kohtaan, kun tulemme sohaisseeksi hänen kipukohtaansa vahingossa. [Fyysinen kipu on samaa ajoi joku jalkamme yli vahingossa tai tahallaan. Sama pätee tietenkin psyykkiseen kipuun. Kipu ja tuska on todellista, oli sieluamme haavoitettu tahallaan tai iskemällä vahingossa arkaan paikkaan.]

Kiellettäessä kipu, katkeruus ja viha paisuu kuin ilmapallo ja räjähtää lopulta. Salattu katkeruus levittäytyy jokaiselle elämänalueelle ”kaapin” ulkopuolelle ja vuotaa olemuksestamme ulospäin ja purkautuu ulos myrkyllisenä ja hiljaisena passiivisaggressiivisina tai avoimena raivona. Ja siitä se koston kierre sitten alkaa, kun yriteämme yksin pärjätä hakematta tukea ja lohdutusta. Oikeutetun raivon sokaisemana tai syvän surun murtamana on helppo nostaa syyttävä sormi muita kohti ja hypätä koston kierteeseen, joka johtaa toivottomuuden ja yksinäisyyden syöveriin.

Varsinkaan lapsena emme tietenkään osanneet nimetä kokemiamme vääryyksiä. Tai jos yritimme nimetä, selkäsauna lopetti moiset pyrinnöt. Me emme olleet syypäitä lapsena kokemaamme rikkovaan kaltoinkohteluun, mutta aikuisena olemme se ainoa ihminen maailmassa, joka voi johtaa korjausoperaatiota. Jokainen meistä on ainoa, joka voi tietää, mikä sattuu ja miten paljon. Tähän nimeämiseen tarvitaan tunneturvallinen ympäristö, jossa tunnemme kuuluvamme arvostettuna jäsenenä kummista tunteistamme huolimatta – tai jopa niiden takia.

On mahdotonta päästää irti tunteista, joita ei itsellä ei tunnu olevan. Kohtaa siis suosiolla haavan aiheuttama kipu sellaisena kun se on juuri nyt. Kun tunteille antaa nimen, ne eivät niin helposti vie meitä mennessään. Paraneminen alkaa heti, kun hyväksymme omat omituiset haavoittumisemme. Pidä tuskan hetkellä toista kättä hellästi sydämellä ja toista kättä masulla. Itsemyötätunnon kainalossa on helpompi lähteä työstämisen tielle.

Alussa saa taivaltaa polvet verillä, mutta vähitellen avuttoman uhrin näkökulma laajenee. Ennen pitkää polku johtaa valon ja yhteisyyden piiriin. Mutta sitä ennen käymme erikseen kipeimpien tunteiden eli avuttomuuden ja surun ytimessä.

Vaihe 2b: Surun ytimessä, luku 5

Koomikko Lily Tomlin on lohkaissut anteeksiannosta seuraavasti: ”Forgiveness means giving up all hope for a better past.” Anteeksianto on totaalista luopumista toivosta, että menneisyys muuttuisi yhtään paremmaksi. Koska omaa avuttomuutta on niin vaikea kohdata, ei ole helppoa luopua luopua yrityksestä muuttaa menneisyyttä.

Kun rakas läheinen kuolee, emme sure sitä hyvää, mitä saimme hänen kanssaan kokea vaan sitä hyvää, mikä ei tapahdu tulevaisuudessa. Anteeksianto on usein vähittäistä, (mutta lopullista) menetyken hyväksymistä ja samalla tilan tekemistä toisenlaiselle hyvälle.

[Katkeruus, kauna ja katumus liittyvät menneisyyden tapahtumiin; kuten myös anteeksianto. Ei ole loogista pyytää tai antaa anteeksi tulevaisuuden tekoja, koska tulevat harmit ja turmat voidaan ehkä estää. Suru liittyy tärkeän asian poissaoloon tulevaisuudessa. Suru voi tietysti liittyä myös tärkeän asian puuttumiseen menneisyydessä, mutta massiivinenkaan sureminen ei tuo mennneisyyden menetystä takaisin.]

Mitä tiedostamattomampaa ja torjutumpaa suru on, kauemmin se loppupeleissä kestää. Tulehtuessaan suru voi kroonistua masennukseksi. Jotta surua voisi työstää, on tärkeää tunnistaa ydinsuru. Luottamuksen menetys [tiedostamaton suru] voi tuottaa yhtä paljon tuskaa tai aiheuttaa jopa enemmän harmia kuin läheisen ihmisen kuolema [tiedostettu suru].

Siksi on tärkeää kaivaa esiin ja nimetä ydinsuru: minkä menettäminen sattuu eniten. [Kevennetty esimekki: toivon menettäminen voi olla rankempaa kuin Toivon menettäminen. Sen sijaan Lainan katoaminen on murheellisempaa kuin lainan katoaminen – ainakin jos itse sattuu olemaan maksumiehenä.]

Jos ydinsuru ei ole ihmiselle itselleen selvä, suru voi pitkittyä ja ”käyttäytyä” konstikkaasti. Mutkistunut ilmenee valepuvussa esimerkiksi vihana, ahdistuksena ja pelkona. [Ahdistus ja pelko ovat tulevaisuuteen liittyviä tunteita.] Kun pystymme nimeämään ydinsurun tai edes syväsurun, astumme ulos menetyksen kieltämisestä. Et voi kieltää sitä, minkä olet nähnyt ja nimennyt, koska nimeäminen ja kieltäminen sulkevat toisensa pois.

Vaikka tiedostaminen on askel kohti vapautta, ydinsurua ei saa räväyttää väkivalloin näkyviin sen kummemmin itselle kuin muillekaan. Mieli tarvitsee selviytyäkseen suojamekanismeja eli defenssejä. [Defenssejä on laskujen mukaan ainakin 101. Toiset ovat karkeampia, kuten todellisuuden kieltäminen ja toiset ovat hienostuneempaa mielen balsamointia. Itsepetosta kaikki tyynni, mutta itsepetokset ovat tarpeellisia laastareita silloin kun niitä tarvitaan.]

Myös monenmoiset muut tulevaisuuteen liittyvät tunteet ja ajatukset kuuluvat prosessiin. Viha voi auttaa selviytymään tässä ja nyt, mutta palavinkaan viha ei voi muuttaa menneiden tapahtumia miksikään. Raivokkaasta jossittelusta voi kehkeytyä tulevaisuuden vankila eikä mikään määrä jossittelua ei vapauta meitä menneisyyden vastuista tai häpeästä.

Ei ole helppoa hyväksyä menetyksen lopullisuutta. Karun todellisuuden edessä meillä on periaattessa kaksi vaihtoehtoa: kieltäminen tai tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen.

Voimme yrittää olla cool, taistella todellisuutta vastaan, puristaa käden nyrkkiin ja lähteä koston ja tuhon syöksykierteiselle tielle. Nimeämätön ja paikantamaton psyykkinen kipu keksii aina jonkin kiertotien ilmaista itseään. Kun ydinsuru meinaa paljastua, se kietoutuu aina uusiin laastareihin. Valeasuihin kääriytyneenä sitä on vaikea tunnistaa. Sisällä voi myllertää intensiivinen ahdistus tai on vain epämääräinen tunne, että jokin asia kaihertaa.

Vihan, syyllisyyden ja häpeän vankilasta ei pääse ulos, jos tunteita ei tunnista. Niin rankkaa kuin se joskus onkin, on otettava otettava niiden viesti vastaan. Parantumisen ehdoista ja aikataulusta ei voi neuvotella. Totuudellisuuden tie on tinkimätön, ja sitä voi edetä vain sitä mukaa kuin sielu sietää.

Tai sitten voimme hyväksyä haurautemme, haavoittuvuutemme ja avuttomuutemme menetyksen edessä. Ennen tietoisuuteen nousemista, tiedostamaton suru ja kipu tuntuu kehossa. Psyykkinen kipu voi tuntua palana kurkussa, mahakipuna, kireytenä rinnassa tai se voi kärkkyä tukkona kyynelkanavassa. Voimme nimetä ja tuntea surun pohjamutia myöten. Mikään tunne ei ole väärä.

Kirjepommiräjähdyksessä molemmat kätensä ja toisen silmänsä menettänyt (pappi/mukki?) Lapsley toteaa vapaasti suomennettuna kirjassaan Redeeming the Past seuraavasti. ’Ihmisiä on rohkaistava tuntemaan täydesti riippumatta siitä, kuinka epämiellyttäviä tunteet ovatkaan. … Ihmisellä tulee olla tilaa ja mahdollisuus olla heikko haavoittuva ennen kuin hänestä voi kasvaa vahva.’

Ihan sama, mitä menetit ja mistä kirvelevä haava tuli. Kellään ei toisella ei ole oikeutta tulla sanomaan, mitä sinä voit ja saat tuntea ja kuinka kauan. Et ole vastuussa tunteistasi tai ajatuksistasi – ainoastaan teoistasi. Raivoa rauhassa. Suunnittele toimia, jotka palauttavat arvokkuutesi.

On onnekasta, että vääryyden käsittelyyn ei tarvita satuttajan lupaa. Kivun läpi voi mennä, vaikka satuttaja ei katuisi ollenkaan tai haluaisi kuunnella. Oman tuskansa voi tunnistaa ja nimetä. Itsemyötätuntoa voi kokea, vaikka satuttaja kuinka mitätöisi aiheuttamaansa vahinkoa ja nauraisi pilkaten.

Ydinsurun nimeäminen on monesti vaikeampaa, jos satuttajana on jokin yhteisö tai yhtiö, ammattiryhmä (tyyliin pappi tai poliisi), instituutio (tyyliin Kela tai sairaala) tai jopa valtio.

Usein surunsa kanssa kamppaileva tuntee olevansa yksin. Todellisuudessa fyysinen ja psyykkinen kipu ja kärsimys on jokaisen ihmisen osa. Metkaa tässä on se, että yleisinhimillisen vaillinaisuuden myöntäminen mahdollistaa avun vastaanottamisen toisilta samalla tai eri tavalla vajavaisilta. Vaikka ydinsurun nimeäminen ei poista menetystä, ymmärtäväiselle ihmiselle kertominen lievittää tuskaa ja löysentää kivun kuristusotetta. Nimeäminen liuttaa vääryyttä pois elämämme keskipisteestä. Rauhallisempi mieli mahdollistaa tehokkaamman toiminnan vääryyden kitkemiseksi.

On tietenkin tehtävä kaikki mahdollinen vaurioiden ennaltaehkäisemiseksi sekä kivun kärsimyksen lievittämiseksi. Mutta sitten kun ei enää voida tehdä mitään (tyyliin kohtalokkaan sairauden parantamiseksi), lähimmäiseen iskee avuttomuuden ja voimattomuuden tunne. Avuttomuus raivoakin sietämättömimpiä tunne.

Varsinkin läheisen rakkaan kärsimyksen äärellä on vaikeaa yrittää olla pätemättä, neuvomatta, höösäämättä ja fiksaamatta. Impulssi auttaa ja pyyhkiä paha pois on valtaisa. Avuttomuus ja hätä luovat vahvan imun tehdä jotain ja heti. On vaikeaa vain istua hiljaa ja kuunnella – vaikka kuinka tietää lempeän läsnäolon lohduttavan kaikkein parhaiten.

Vaihe 3: Anteeksianto on suhteuttamista, luku 6

[Eino Leino kiteyttää anteeksiantoprosessin kolmannan vaiheen ytimen runosarjassaan Hymyilevä Apollo muistaakseni seuraavaan tyyliin. ’Paha ei oo kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää syömmessä jokaisen, vaikk aina ei esille loista….. Oi ihmiset toistanne suvaitkaa. Niin suuri, suuri on maa.’]

Ei ole viisasta yrittää anteeksi siinä toivossa, että satuttajasta tulisi anteeksiannon seurauksena niin mukava, että lopussa voidaan käsi kädessä kulkea kohti auringonlaskua. Anteeksianto voi auttaa toista muuttamaan käytöstään, mutta anteeksiannolla ei voi manipuloida toista muuttumaan.

Tutut painottavat, että vasta sitten, kun pystymme myöntämään ja kohtaamaan oman haavoittuvuutemme, pystymme näkemään myös pahantekijän tuskan, rikkinäisyyden ja vajavaisuuden. Vasta silloin mieleemme juolahtaa, että (varsinkin lapsen näkökulmasta) mahtavalta näyttäneen satuttajamme piilotettu häpeä ja tuska sai hänet iskemään.

Ennen kuin varsinaiseen anteeksiantoon (vaihe 3) päästään, on äärimmäisen tärkeää kertoa, mitä ikävää tapahtui (vaihe 1) ja miten se haittasi ja harmitti (vaihe 2). Niin kauan kuin yritämme esittää vahvaa ja haavoittumaatonta tai yritämme antaa anteeksi ennen aikojaan, satuttaja pysyy silmissämme vahvana ja voittamattomana vihollisena ja itse olemme avuttomia uhreja.

Ennen kuin sanomme, ”Annan sinulle anteeksi”, on syytä tarkistaa, olenko kohdannut menneisyyden tapahtumat riittävän syvästi. Siitä herääkin kysymys: mikä on riittävästi käsitelty? Siihen on vaikeaa antaa yksiselitteistä vastausta.

Joskus riittävä käsittely tuntuu kehossa irtipäästämisen tunteena; kuin taakka olisi poistunut hartijoilta. Pitkästä aikaa voi taas hengittää. Myös syvän rauha tai tietty vapauden tunne voivat olla merkki siitä, että nyt vääryyden käsittely on tullut päätökseen.

Kaunan poistumisen voi arvata myös omista ajatuksistaan. Vaikkapa siitä, että satuttajalle ei toivo enää pahaa tai toivoo väärintekijälle jopa hyvää. Tai sitten yhtenä päivänä vain huomaa antaneensa anteeksi – oli satuttaja pahoitellut tekoaan tai ei.

Moni panttaa anteeksiantoa siinä toivossa, että sillä tavoin voisi vahingoittaa toista tai pitää tätä pihdeissä. Käytännössä panttaaja kärsii eniten itse, koska hän joutuu raahaamaan kaunaa ja pyörittämään kostoajatusten karusellia yhä uudelleen. Kaunaa voidaan verrata myös ketjuun, joka kahlitsee meidät pahantekijään. Satuttaja pitää ketjun avainta hallussaan (kukaties tietämättään), joten hänestä tulee vanginvartijamme. Katkeruudesta vapautuminen ja anteeksi antaminen tuo takaisin päätäntävallan omaan elämään.  Onnemme ei ole enää kiinni toisten menneissä, pahimmillaan vuosikymmeniä sitten tekemisissä tai tekemättä jättämisissä.

Ehdoton tai pyyteetön anteeksianto on tietyissä tilanteissa ehdollista edullisempi. Jos ehdottomasti vaadit hampaan hampaasta voidaksesi saada anteeksi, vapautesi riippuu siitä, pyytääkö toinen anteeksi. Pahimmassa tapauksessa molemmat jäävät hampaattomaksi. Mahatma  Gandhi totesi jotenkin siihen tapaan, että jos harjoitamme silmä silmästä meinikiä, olemme lopulta kaikki sokeita.

Eteenpäin on päästy, jos kykenemme riidan jälkeen, tai jopa sen keskellä mieltämään, että tässä meitä on kaksi heikkoa ja keskenkasvuista nokkimassa toinen toistaan. Silloin tilanne voi alkaa näyttää jopa naurettavalta. Anteksianto luo tasavertaisuutta uhrin ja satuttajan välille. Se myös suhteuttaa tapahtunutta eli härkäseksi kasvanut kärpänen pääsee palaamaan kärpäseksi.

Harvoin suuren vääryyden anteeksi antaminen onnistuu yhdeltä istumalta. Pikemminkin homma tuntuu toimivan ”osamaksulla” ja pala palalta. Kun vääryyttä on vatkattu, kaulittu ja käännetty tarpeeksi monta kertaa ja eri kanteilta, ikävät tapahtumat väljähtyvät ja haalistuvat muistoissa. Katkeruus alkaa pitkästyttää ja siitä haluaa päästä eroon kuin koinsyömistä tai puhkihinkkautuneista lumpuista konsanaan.

Kuin bonuksena kaunansa kantoon kyllästynyt saa hartijoilleen jalouden ja suurpiirteisyyden viitan. Jalouteensa ei kuitenkaan kannata hirttäytyä. On terveellistä muistaa, että houkutteleva tilaisuus voi tehdä lähes kenestä tahansa varkaan. Niin sosiaalipsykologiset kokeet kuin myös tosielämäkin on osoittanut, että kuka tahansa voi sopivissa olosuhteissa syyllistyä hirvittävään tekoon. Välillä elämä itsessään on epäoikeudenmukainen.

Lieventävät asianhaarat, väärinymmärrykset yms. on helpompi ottaa huomioon, jos näkee väärintekijän tavallisena kuolevaisena. Jokainen tekee ajattelemattomia ja vahingoittavia tekoja hyvien ohella. Aina ei vaan jaksa keskittyä. Varsinkaan silloin, kun vaikeat elämänkokemukset vievät hakoteille.

Anteeksianto voi vielä syventyä, jos voimme kuvitella satuttajan vastasyntyneenä vauvana jonkun häntä lämpimästi katsovan tuudittajan sylissä. Hirviöksi leimattu on ollut joskus pieni, avuton ja viaton. Ehkä tätä kautta voimme kiinnostua hänen elämäntarinastaan ja saada vinkkejä siitä, mikä ajoi hänet satuttamaan. Vaikka koskettavakaan tarina ei muuta väärää tekoa oikeaksi, satuttajan heikkouden ja vajavaisuuden ymmärtäminen luo tunnetta samassa veneessä olemisesta elämän joskus niin pyörteisessä virrassa.

Jos ja kun osaamme nähdä satuttajan inhimillisyyden vahvuuksineen ja heikkouksineen, pystymme kirjoittamaan tapahtuneesta tasapuolisemman tarinan, jossa ei ole mitätöntä uhria ja mahtavaa vainoajaa. Parhaassa tapauksessa lopullisessa tarinassa esiintyy kaksi sankaria.

Kuvateksti: Joskus vainoaja tuntuu suurelta ja mahtaalta kivipaadelta, jonka koko ja paino tuntuu murskaavalta. Suhteuttaminen auttaa näkemään toisen tasa-arvoisesti.

Vaihe 4: Uudista tai unohda, luku 7

Tutujen anteeksiantoprosessin 4. vaiheessa päätät, jatkuuko suhde uudelta pohjalta – ja millä ehdoilla. Vai onko suhde lopullisesti pilalla. [Loukkaantuminen tai luottamuksen menetys on kuin kananmunan rikkominen. Paluuta ehjään alkutilanteeseen ei ole, mutta rikkotuneesta munasta voi tehdä munakkaan tai leipoa kakun.] Päätöstä ei kannata tehdä hiiltyneenä, koska kun toinen poistuu elämästäsi, hän vie palan sydämestäsi mukanaan.

Uudistuneen suhteen luomista kannattaa suosia. Afrikkalainen termi ”ubuntu” tarkoittaa vapaasti käännettynä: ”Olen vajavainen ilman sinua”. Ubuntu viittaa ihmisyyteen, joka syntyy yhteisöön kuulumisen kautta. Olemme vuorovaikutuksen tulosta eli tulemme ”ihmiseksi” vain toisten kanssa olemisen kautta. Olemme kuin kankaan säie, joka on osa yhteisömme kangasta. Kun teemme toisille vahinkoa, omakin ihmisyytemme vioittuu.

Kangas kaipaa jatkuvaa paikkaustyötä, koska parhaat ystävätkin satuttavat toisiaan väistämättä. Tiukankaan yhteenoton ei tarvitse johtaa teiden erkanemiseen, jos huomaamme ystävän tai läheisen toimineen hyvässä tarkoituksessa ja peilinä, joka näyttää meille sokeat kohtamme. [Loukkaantumiskohta on kuin tiedostamaton haava, joka alkaa kirvellä, kun siihen hierotaan suolaa – monesti vahingossa ja haavasta tietämättä.]

Toisinaan kankaaseen syntyy kauhistuttavia repeymiä. Vaikka sitä vihansa vimmoissa haluaa ”repäistä vaatteensa” lopullisesti, yhteinen kangas on ainoa sosiaalinen elinpiirimme. Niin ystävät kuin vihollisetkin, niin tuttavat kuin tuntemattomatkin kutoutuvat samaan kankaaseen kanssamme.

Ubuntussa lähdetään siitä, että konfliktin passiivinen sivustakatsoja mahdolistaa väärän teon, vaikka hän ei satuttamiseen aktiivisesti osallistuisikaan. Ristiriidan repimää kangasta ei kannata ryhtyä oitis saksimaan lisää, vaan kutsua koko yhteisö reiän parsimiseen. Paikkaustyössä vihollisista voi tulla ystäviä ja satuttaja voi löytää kadonneen ihmisyytensä. Anteeksianto ja yhteyden etsiminen voi tehdä kankaasta ehjän ja entistäkin vahvemman.

Harvemmin sotku on kokonaan tarinamme pahiksen aikaansaannosta, joten suhde voi korjautua kunnolla vain, jos myönnämme reippaasti oman osuutemme yhteisessä sopassa. Aktiivisen roolin omaaminen voimaannuttaa, koska kun olemme osasyyllinen vahinkoon, emme voi enää olla avuton heittopussi. Aktiivisena osallisena voimme myös avata sydämmemme toiselle. Rauhantyössä mukana oleminen ei edellytä asemaa vallan kammareissa. Voimme luoda rauhallista ilmapiiriä tässä ja nyt.

Koska vanha suhdeasetelma tuhoutui haavoittumisen myötä joka tapauksessa, oman loukkaantumisemme ytimen tunnistaminen ja tunnustaminen ei johda alistumiseen. [Kun muna jo meni rikki peruuttamattomasti rikki, ei ole enää mitään hävittävää.] Mutta jos ja kun onnistutaan tekemään tekemään luovia oivalluksia, voi syntyä uusi yhteys ja keskinäinen side voi jopa vahvistua. Luovassa prosessissa virhe oiotaan, kirous voi muuttua siunaukseksi ja heikkous vahvuudeksi.

Joskus näyttää siltä, että olemme tekemisissä ihmishirviön tai peräti paholaisen kanssa. Jos oletamme oikopäätä, että toinen on parantumaton psykopaatti, emme edes yritä selvittää tilannetta tai hieroa sovintoa. Siinä voi mennä lapsi pesuveden mukana. Kannattaakin aina ensin olettaa, että jokainen voi tulla järkiinsä, ottaa vastuuta teoistaan ja tehdä parannuksen.

Jos ja kun näyttää siltä, että satuttaja ei kykene yrityksistä huolimatta näkemään omaa osuuttaan, kannattaa pyytää apua ja tukea niiltä, jotka ymmärtävät tilanteen. Jos satuttaminen toistuu aina vain, ei kannata jäädä henkeään pidätellen odottamaan muutosta. On aika päästää irti suhteesta kokonaan.

Vaikka toinen olisikin lopullisesti poissa käytännön elämästä, käsittelemättä jäänyt vääryys saattaa kummitella ajatuksissasi ja tunteen tasolla. Siksi on äärimmäisen tärkeää lakata odottamasta hyvitystä tai velkojen maksua. On parasta siirtää menneet menneiksi ja velat kannattaa nähdä oppirahoina, joita ei elämänkoulussa hyvitetä.

Jos satuttajaa tai syyllistä ei tiedetä eli suhdetta ei ollut alunperinkään, suhteelle ei ole helppoa panna pistettä. Uudenlaista suhdetta ei voi myöskään luoda silloin, jos ja kun toinen osapuoli on kuollut. Kuolleet kun eivät voi tehdä parannusta, hyvittää eikä antaa anteeksi. Vain elävät voivat sen tehdä. Koskaan ei voi tietää, mikä päivä on kenenkin viimeinen, joten hiertävät välit kannattaa yrittää panna omalta osaltaan kuntoon saman tien.

Kehotus antaa anteeksi ei ole sama kuin kehoitus olla heikko, antaa periksi selkärangattomasti, unohtaa teko ja vähätellä sen seurauksien vakavuutta. Kuolleet eivät herää henkiin. Seuraukset on kohdattava sellaisina kuin ne ovat. Vääryys pysyy vääryytenä. Läheisyys ja rauha ei ole mahdollinen niin kauan kuin hiertävä vääryys on muurina välissä.

Tietoinen pyrkimys antaa anteksi on ensimmäinen askel kohti ”rauhanneuvotteluja” ja muurin purkamista. On tärkeää selvittää itselleen, millaista suhdetta toivoo jatkossa vai haluaako koko suhdetta enää lainkaan. On myös hyvä miettiä, millä edellytyksillä tai hinnalla parempi suhde voidaan luoda. [Joskus on helpompaa ja hauskempaa luoda suhde johonkin kokonaan uuteen ihmiseen kuin yrittää vääntää väkisin vanhan tuttavuuden kanssa.]

Lähes inhorealistinen rehellisyys on tärkeää. Ajatus uudistuneesta suhteesta voi herättää samaan aikaan sekä toivoa että ahdistusta. Jos tuntuu, että ei ole vielä valmis ratkaisuun suhteen uudistamisesta tai päättämisestä, epävarmuus kannattaa hyväksyä.

Ja vaikka pelko ja viha satuttajaa kohtaan vie energiaa, sopiva määrä tunteita pitää huolen siitä, että itse pysyy loitolla (pelko) ja satuttaja pysyy loitolla (viha). On tärkeää puhua ääneen läpi kaikki tunteet ja niiden takana olevat ajatukset. Luottamus ja turvallisuus ovat läheisyyden ehdoton edellytys.

Vaikka kaikki ympärillä sanoisivat kuorossa, ”jätä hyvä ihminen tuo asia taaksesi”, irti päästämisen aika ei ole vielä ole, jos et tunne sitä. Vaikka älyllisellä tasolla olisit kuinka innokas antamaan anteeksi ja aloittamaan uudelta pohjalta, pelko tai kostonhimoiset ajatukset ovat merkki siitä, että aika ei ole vielä kypsä.

Vain sinä voit omasta puolestasi tietää, onko suhteen uudelleen luomiselle edellytyksiä. Kiirehtimisellä ja pakottamisella saa aikaan vain hämmennystä ja lisää ristiriitoja. Ennemmin tai myöhemmin päätös suhteen sulkemista tai uuden tulevaisuuden luomisesta kypsyy. Ryhdyt tarvittaviin toimiin heti, kun niiden aika on.

[Tutujen mallin neljäs vaihe pitää sisällään rajojen asettamisen. Suhde jatkuu vain, jos toiminta pysyy tiettyjen rajojen sisällä. Monesti omat ajat ovat tiedostamattomia ja niistä tulee tietoiseksi vasta silloin, kun joku tai jokin ylittää ne. Taitavasta rajojen asettamisesta on kirjoitettu (ainakin Russ Harris) useita kirjoja, joista olen kirjoittanut muistiinpanoja tai artikkeleilta. Nyt en niitä muista, mutta niihin pitää keksiä jostain linkki.]

Ps. Kuvassa hierotaan sovintoa mutapainiriidan jälkeen. Ei vaineskaan. Kuva on viimevuotilta suklaafestivaaleilta Obidoksesta. Pariskunta on sivellyt itsensä yltä päältä suklaalla. Vaikka sisältyy kuvaan se viisaus, että vaikka toinen näyttää päältä päin ihan paskalta, kyseessä on kuitenkin suklaa