Varjot näkösälle

 

Jos joku päivällisvieraistasi alkaa ylistää rehellisyyttään, vieraiden lähdettyä sinun kannattaa laskea pöytähopeat. Tähän tapaan neuvoi joku entisaikojen vääräleuka, tyyliin Oscar Wilde tai Mark Twain. Mutta ei niin väärää leukaa, ettei osuisi ainakin toiseen poskeen.

Oma varjo on siitä hankala huomattava, että se luuraa näkymättömissä selän takana. Kun varjon kadottaneena yritämme maalata omakuvan, kuvasta puuttuu joitain värejä kokonaan. Varjon kohdalla on ikään kuin aukko, jota on vaikea itse huomata. Tarvitsemme toisia peiliksi.

Varjo voidaan määrittää myös itsestä irti leikatuksi osaksi. Pakonomaisesti positiivinen ei siedä mustanironista huumoria. Itsessään vain jaloutta näkevän omakuvasta ei voi löytää myrkynvihreää kateuttaan. Persoonan varjo näkyy monesti kompensointina. Vaatimatonta taloudellista taustaansa häpeävä voi käyttää valtavasti voimavaroja liian kalliin auton tai asunnon rahoittamiseen. Hän luo itselleen komeat kulissit. Sitten hän käyttää paljon aikaa sen pohtimiseen, rakastaako kukaan hänen todellista itseään vai kukaties mammonaa.

Omaa imagoaan hajamielisesti tuijottamalla voi miettiä, mitä värejä eli tunteita kuvasta puuttuu. Millaisten ominaisuuksien päälle maalasin somemman pinnan? Omaa lempeyttään ylikorostava ei näe julmuuttaan. Salakateellinen voi aivan vakavissaan julistaa, ettei hän koskaan kadehdi ketään mistään. Silti kätketty kateus näkyy tositoimissa räikeästi. Syntyy vaivautunut tunnelma. Ympärillä olevien tekee mieli konfrontoida: sanot tekeväsi niin, mutta sitten toimitkin täysin toisin päin.

Varjo vastaa Joharin ikkunan sokeaa aluetta. Helpoin tapa löytää sokea piste on kuunnella vihollisia. Veriviholliset ovat ehkä jo pitempään yrittäneet huomauttaa varjostasi – aina yhtä yllättäen ja pyytämättä. Et vain nähnyt kipakkaan kritiikkiin kätkettyä lahjaa. Sen sijaan, että kuittaisit arvostelun oikopäätä lööperiksi, voit tutkia, voisiko kyse olla varjosta.

Arvostelua kuunnellessa on tietysti hyvä muistaa, että arvostelu saattaakin kertoa enemmän arvostelijan omista varjoista kuin sinun varjoistasi. Silti on hyvä muistaa sääntö: jos kolme toisistaan täysin riippumatonta eli toisiaan tuntematonta ihmistä antaa sinusta saman arvion, on syytä epäillä varjon olemassaoloa.

Ystävät eivät ole kovin innokkaita nostamaan varjojasi esiin. Konfrontointi kun vaarantaa ystävyyden. Mutta jos miellät varjon aarteeksi, kaverisi voivat innostua auttamaan. Esimerkiksi kyky ahneuteen voi olla aarre, jos ja kun ahneet tositoimet pysyvät kohtuudessa ja kontrollissa. Sitä paitsi voihan olla niinkin, että ahneuden varjon varjosta voi yllättäen löytyä aito ja iloinen anteliaisuus. Identiteetti tai omakuva on pohjimmiltaan luulo, joten sen alta voi löytyä vastaluulon käänteisluulon harhaluulo.

Kuvitellaan, että tuttavapiiriimme kuuluu kuvitteellinen Valo Välkkynen, joka jatkuvasti ja joka paikassa todistelee pätevyyttään ja älykkyyttään. Tomeran todistelun vuoksi muille valkenee, että Valon välkkyydessä on jotain hämärää, koska oikeasti fiksun ei tarvitse alvariinsa vakuutella terävyyttään ja tietävyyttään – sen kummemmin itselle kuin toisillekaan.

Koska sisäisesti epävarman on pakko provosoitua, kuvitellutkin epäilyt Välkkysen älynlahjoista aiheuttavat Valossa suunnatonta raivoa epäilijää kohtaan. Koska Valo ei tiedosta oman terävyytensä epäilyä, hän heijastaa eli projisoi sen toisiin. Sen sijaan, että Valo lähtisi raivoisien vakuutteluiden tai koston tielle, hänen kannattaa miettiä, keikkuuko hänen identiteettinsä epävakaalla laudalla. Tuntuuko hänestä, että välillä hän on terävä, mutta epäonnistumisen koittaessa hän kokeekin olevansa maailman suurin ääliö.

Kun Valolle asiasta huomautettiin, hän mietti asiaa. Valo tuumasi, että hänen päässään on ikään kuin vahvistin, joka vahvistaa älykkyyttä epäilevät ja morkkaavat kuiskaukset teräviksi tokaisuiksi. Tokaisut katoavat muistista saman tien, mutta ikävä jännittynyt olo jää kehoon kareilemaan. Sen sijaan Valon älykkyyttä puoltavat todisteet mieltyvät verkkokalvolle hitsautuvina pysyvinä kuvina. Koska ääntä ja kuvaa on vaikea punnita keskenään, Valo päättää muuntaa tyhmyydestä kertovat todisteet kuvalliseen muotoon.

Kun morkkaukset, mokat ja hölmöilyt muutaa äänistä kuviksi, niitä on helpompi punnita onnistumisten kanssa. Tyhmyydet voi Valo kasata vasemmalle ja viisaat teot ja oikeassaolemiset oikealle. Ja hän huomaaoikeasti oppineensa tyhmyyksistä, hän kokoaa ojennetut virheet viisauksien ja elämänkokemusten joukkoon. Edelleen jatkuvat hölmöilyt ja tyhmyydet hän muistaa merkitä edelleen vasemmalle. Tai jos ne siirretään kollaasiin muihin osiin, ne merkitään mustilla tai muun värisillä kehyksillä. Muuten puutteet voivat kääntyä Valon mielessä itsepetollisesti hyveeksi.

Oli suhteutusmenetelmä mikä tahansa, omakuvan välkkyvä mustavalkoisuus katoaa, ja väliin tulee harmaan sävyjä tai jopa värikkyyttä. Kun pystymme näkemään yhdellä silmäyksellä sekä hyveet että paheet tai onnistumiset ja epäonnistumiset, kritiikin vastaanottaminen ja suhteuttaminen on helpompaa. Kun näemme persoonamme koko kartan, yhden pienen pisteen tai ominaisuuden arvosteleminen ei enää kaada maailmaa.